Kirjoituksia vapaamuurariudesta

Suomen turvallisuuspoliisi ja vapaamuurari

16.4.2012

Lyhennelmä Minerva-tutkielmasta 2010. Julkaistu Koilliskulmassa 1/2012

Itsenäisen Suomen ensimmäinen turvallisuuspoliisi, Etsivä Keskuspoliisi (EK), aloitti toimintansa elokuussa 1919. Valtionpoliisin tehtävänä oli pitää silmällä ja mahdollisuuksien mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka tähtäsivät valtakunnan itsenäisyyttä, yleistä turvallisuutta ja laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

EK:n valvova silmä oli jo alusta alkaen suunnattu poliittiseen äärivasemmistoon, eikä erilaisten oikeistolaisten liikkeiden jäseniä katsottu aiheelliseksi kortittaa ennen kuin vasta vuoden 1932 Mäntsälän kapinan jälkeen. Myös vapaamuurarit saivat olla pitkään seurannan ulkopuolella.

Susitaipaleen hukkareissu

Tilanne muuttui helmikuussa 1932, kun everstiluutnantti Paavo Susitaival teki oikeuskanslerille ilmiannon vapaamuurareiksi epäilemistään maaherra Bruno Jalanderista ja sisäministeri Ernst von Bornista. Susitaival syytti miehiä yrityksestä johtaa ns. Tattarisuon jutun tutkimuksia harhaan. Ilmianto sai hereille myös Etsivän Keskuspoliisin (EK), jossa perustettiin kokonaan uusi asiamappi: ”Tattarisuo, Susitaival ja vapaamuurarit”.

Julkisuudessa EK:n päällikkö Esko Riekki kuitenkin vakuutti, ettei turvallisuuspoliisilla ollut aihetta puuttua vapaamuurareiden toimintaan. Vapaamuurariliikettä pidettiin EK:ssa luonteeltaan yhteiskuntaa säilyttävänä, eikä vapaamuurarien keskuudessa ollut havaittu olleen ”yhteiskuntavastaisia henkilöitä”. Vapaamuurarit olivat EK:n seurannassa välillisesti kuitenkin Tattarisuon jutun jälkeenkin, sillä järjestöä ja sen jäseniä vastaan esiintyi 1930-luvulla jatkuvasti voimakasta äärioikeistolaista kiihotusta. Siniristi-lehden ohella yksi leppymättömimmistä antivapaamuurareista oli Susitaival, joka vaikutti vuonna 1932 perustetussa Isänmaallisessa kansanliikkeessä (IKL).

Äärioikeiston mielestä vapaamuurareilla oli oma paikkansa juutalaisuuden kyljessä, ja esimerkiksi Susitaival puhui suoraan ”rappari-jutkuista”. Susitaival myös uskoi, että järjestön jäsenet olivat olleet niin sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhan kuin Tattarisuon jutunkin takana. Everstiluutnantin ihmetykseksi vapaamuurarit eivät olleet kuitenkaan tappaneet häntä.

”Suuruudenhulluutta”, kirjoitti Riekki saamansa raportin marginaaliin. ”Sairas Susi on, sen sanon, vaikka taas tietysti uskovat minut vapaamuurariksi. Eivätkö lie kuulijatkin tärähtäneitä”. Myös EK:n päällikköä epäiltiin vapaamuurariksi, ja Riekin vastustajat yrittivät turhaan kerätä asiasta todisteita.

Susitaivalta koskevan raportin sai nähdäkseen myös sisäministeri Urho Kekkonen, joka juuri tuolloin oli käynnistämässä suunnitelmaansa IKL:n lakkauttamiseksi. Paperista löytyy myös EK:n etsivän reunahuomautus: ”S:n ei olisi sallittava puhua mielettömyyksiään, koska kuulijain joukossa voi olla joitakin vielä kiihkoutuvampia, jotka saattaisivat kuvittelujensa perusteella ryhtyä hulluihin tekosiinkin.”

Seurantaa vastustajien vuoksi

EK:ssa alettiin nyt jo hieman huolestua vapaamuurarien puolesta. Tämä näkyy myös siinä, että EK:n mappeihin päätyi yhä enemmän äärioikeistolaisten lehtien artikkeleita. Niissä arkistointiperusteena oli ”antirapparius” ja ”antivapaamuurarius”.

Turvallisuuspoliisin vapaamuurareita kohtaan omaksuma linja säilyi muuttumattomana myös vuoden 1938 alussa, jolloin EK:sta muodostettiin Valtiollinen poliisi (Valpo). Turvallisuuspoliisin kaikkinäkevä silmä oli edelleenkin kohdistettuna antivapaamuurareihin, jolloin vapaamuurarit joutuivat tavallaan vastustajiensa siivellä mukaan EK:n ja Valpon kansioihin.

Jonkinlainen muutos suhtautumisessa tapahtui Valpossa vasta vuonna 1944, kun kommunistit miehittivät turvallisuuspoliisin. Valpon tekemissä kotietsinnöissä alettiin nyt takavarikoida kaikki esille tullut vapaamuurareita käsittelevä materiaali. Punaisessa Valpossa vallitsi kuitenkin koko sen toiminta-ajan epätietoisuus siitä, oliko vapaamuurareita syytä valvoa. Minkäänlaista yhtenäistä linjaa asiassa ei syntynyt.

Suojelupoliisin linjanmuutos

Valpon seuraajana vuonna 1949 aloittanut suojelupoliisi (Suopo, myöhemmin Supo) aloitti vapaamuurareita koskevan materiaalin keräämisen vasta 1960-luvun alussa. Supossa talletettiin silloin ensimmäiset nimilistat lahtelaisista ja helsinkiläisistä vapaamuurareista, mutta seurannan sisällön kannalta uusi virasto poikkesi olennaisesti edeltäjistään. Kerätty aineisto käsitteli nimenomaan vapaamuurarijärjestöä ja sen jäseniä.

Linjanmuutoksen syynä saattoi olla pelkästään johdonmukaisuus: kun vapaamuurareista oli pidetty mappia ennenkin, jatkettiin vain aiempaa käytäntöä. Toisaalta vapaamuurareilla ei sotien jälkeen ollut enää sellaisia vastustajia, joita suojelupoliisi olisi voinut seurata. Jäljelle jäivät vain itse vapaamuurarit, joille oli jo olemassa oma mappi.

Jatkumon ohella kyse voi olla kuitenkin myös yleisemmästä, kansainvälistä alkuperää olevien järjestöjen seurannasta. Se olisi kuitenkin merkinnyt sitä, että myös vapaamuurariloosien ”profaanit verrokit”, rotary- ja lions-klubit, olisivat suurella todennäköisyydellä olleet seurannan kohteina. Niistä Supo ei kuitenkaan ole kerännyt aineistoa.

Syy seurannan aloittamiseen saattaakin löytyä ajan poliittisista asetelmista. Porvaripuolueissa pyrittiin 1950-luvun lopulla varmistamaan, että presidentti Urho Kekkosen ensimmäinen toimikausi jäisi myös hänen viimeisekseen. Syntyi ajatus antikekkoslaisten porvariryhmien yhteisestä kattojärjestöstä, Vapaan kansanvallan liitosta, jonka jäseniksi olivat tervetulleita kaikki sisäpoliittista rikkinäisyyttä ja julkisen elämän rappeutumisilmiöitä vastustavat kansanvaltaiset järjestöt. Suunnitelma kuitenkin romahti, kun hanke ennenaikaisesti paljastui.

”Taitaa tämän paljastuksen jälkeen taas mennä äitiinsä”, kommentoi Kekkonen päiväkirjaansa. Hankkeen puuhamiehinä olivat Kekkosen vanhat tutut Teuvo Aura ja Jussi Lappi-Seppälä, jotka molemmat olivat vapaamuurareita. Hankkeen takana oltiinkin näkevinään ”vapaamuurarien vehkeilyä”.

Voisivatko tämä Kekkosen kaatamishanke ja sen oletetut yhteydet vapaamuurareihin olla syynä sille, että suojelupoliisi alkoi kiinnostua vapaamuurareista? Ajatus saa tukea professori Kimmo Rentolalta, jonka mukaan Supon valvontatyössä tapahtui vuoden 1958 ns. yöpakkasten jälkeen pieni liikahdus. Valvonnan kohteena olivat edelleen kommunistit, mutta heidän lisäkseen Supo ryhtyi nyt seuraamaan myös sellaisia äärioikeistolaisia hankkeita, jotka olisi voitu tulkita Pariisin rauhansopimuksen vastaisiksi. Samaan aikaan muuttui myös suojelupoliisin asema: Suposta tuli presidentin poliisi.

Merkinnät paljastavat mielenkiinnon

Supon mielenkiinto kohdistui aluksi vapaamuurarijärjestön rakenteen ja aatteellisen luonteen selvittämiseen, mutta myöhemmin mukaan tulivat järjestön taloudelliset ja yhteiskunnalliset kytkennät. Vastauksia järjestöä koskeviin kysymyksiin etsittiin mm. Koilliskulma-lehdestä. Tästä on Supon arkistossa todisteena perusteellinen selvitys vuoden 1979 keväällä ilmestyneen lehden numerosta. Artikkelien referoinnin lisäksi muistiin merkittiin myös kansien aiheet ja jopa lehden silloiset ilmoitushinnat.

Vapaamuurarillisen valon määrä lisääntyi Ratakadulla vielä samana vuonna, kun Supo sai käsiinsä uudet valokopiot suurloosin jäsenmatrikkelista. Lisävalaistusta Supossa saatiin, kun suurmestari Jaakko Meriluoto antoi Ilta-Sanomille kirjallisen haastattelun. Lehtileikkeeseen tehtyjen merkintöjen perusteella turvallisuuspoliisia kiinnosti se, miksi vapaamuurarirituaali oli salainen, miksi järjestössä oli vain miehiä, ja miksi vapaamuurareita oli ollut mukana useissa paljastuneissa talousrikoksissa.

Aivan huumorintajuttomia eivät Supon etsivät kuitenkaan olleet. Turvallisuuspoliisissa saksittiin talteen esimerkiksi Bisquitin pakina, jossa kirjoittaja kertoo käynnistään Turussa yhdessä lankomiehensä kanssa. Supossa on kirjoituksesta merkitty yksi ainoa lause: ”Enosta olisi tullut hyvä vapaamuurari, mutta kun se oli sammunut jo aikaisemmin”. Supon salaisiin kansioihin pääsi myös Origon pakina, jossa kerrottiin perusteilla olleesta uudentyyppisestä naistenlehdestä. Pakinassa kiinnosti erityisesti lehden ”Vapaamuurarinurkka”, jossa ”vapaamuurariveli Jouko Nordell kertoo, kuinka vapaamuurariksi voi valmistua kirjeitse. Sarjan muut osat: vapaamuurarit ja vapaa rakkaus; keskituntiansio jos muuraustulos on esim. 4 000 tai 6 000 tiiltä päivässä; onko parempituloisella mahdollisuutta päästä vapaamuurareihin; vasemman kengän merkitys vapaamuurareiden etiikassa; vapaamuurarilooshin ja ravintolalooshin erot ja yhtäläisyydet.”

P2 tuo vipinää

Aineiston kokoaminen Supossa laajeni ja syveni kesällä 1981, kun vapaamuurareista tehtiin Italian P2-loosin skandaalin jälkimainingeissa eduskuntakysely. Hallitukselta tiukattiin, oliko mahdollista, että tuomarin tai muun virkamiehen jäsenyys vapaamuurarijärjestössä voisi vaikuttaa tämän virkatoimiin. Vastausapua asiassa pyydettiin Supolta, jossa vapaamuurariuteen alettiin nyt paneutua ennennäkemättömällä tarmolla.

Selvitystyön tuloksena Supossa syntyi lausunto, jossa vapaamuurarijärjestöstä annetaan varsin myönteinen kuva. Supon mukaan vapaamuurariuden tarkoituksena on filosofis-siveelliseltä pohjalta tapahtuva itsensä kehittäminen, jolloin järjestön jäseniin koetetaan kasvattaa mm. veljeyden henkeä, syviä siveellisiä ja filosofisia totuuksia sekä suvaitsevaisuutta ihmisiä kohtaan. Jäseniä velvoittavien valojen tarkoituksena puolestaan oli Supon käsityksen mukaan varjella riittejä ja muita salaisuuksia arkipäiväistymiseltä. Jäsenten vannomia valoja tai veljesapua ei turvallisuuspoliisissa pidetty minkäänlaisena ongelmana.

”Luottamus hyvä, kontrolli parempi”

 

Toinen suurempi selvitys tehtiin Supossa vuonna 1983, kun Supon apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen kyseli, olivatko eräät nimeltä mainitut poliisitarkastajat sekä eräs poliisimestari ja ylikomisario vapaamuurarijärjestön jäseniä. Tämän kyselyn tuloksena Supossa laadittiin paikkakunnittain lista lähes 40 poliisihallinnon palveluksessa olleesta vapaamuurarista, joista ainakin kolme oli tosin tuolloin jo eläkkeellä. Varmemmaksi vakuudeksi listalle otettiin – tosin sulkumerkkien sisällä – mukaan myös kolme tuomaria, yksi oikeusneuvos ja maaherra.

Viimeiset paperit Supon vapaamuurarimapissa ovat vuodelta 1984. Kansioon päätyi silloin kopio W. J. McK. McCormickin kirjasta ”Vapaamuurarien salat” sekä selvitys siitä, millaisia asioita vapaamuurarijärjestöön pyrkivältä kirjallisesti kysytään. Sen jälkeen suojelupoliisi ei ole seurannut vapaamuurareita Suomessa.

Lähdeaineiston perusteella vapaamuurareita ei ole missään vaiheessa koettu suomalaisen yhteiskunnan vihollisiksi, vaan pikemminkin vallinneen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjiksi ja puolustajiksi, joihin on välistä kohdistunut jopa suoranaista väkivallan uhkaa. Supon päällikkönä toimineen eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen mukaan vapaamuurarit eivät myöskään koskaan kuuluneet Supon ”päärepertuaariin”, sillä ”ongelmat ja niiden ratkaisut olivat ihan muualla”. Supossa myös aina tiedettiin, ketkä talon omasta henkilökunnasta olivat järjestössä mukana – Tiitisen sanoin Supon ”silminä ja korvina”. Tiitinen lainaakin Leninin suuhun laitettua lausahdusta: ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi.”

Pekka Niiranen

 

Kolme nimetöntä ”vapaamuurarin hautaa”

Juhana Häme
Julkaistu Koilliskulmassa 2011

Suomessa on kolme nimetöntä hautaa, jotka kansa tuntee ”vapaamuurarin hautoina”: Helsingissä, Tampereella ja Eurassa. Yhdessäkään niistä tuskin lepää vapaamuuraria.

Köyhien ystävä

Kaisaniemen puistossa Helsingissä sijaitsevalla haudalla on kivi, jossa lukee vanhalla ruotsilla: ”Lika godt om verlden vet hvem här hilar, alt nog, Gud känner hvad han gjort och Uslingen välsignar HANS minne” – ”Samantekevää, tietääkö maailma, kuka tässä lepää. Jumala tuntee hänen tekonsa ja kurja siunaa hänen muistoaan”.

Niin vain on käynyt, että maailma tietää erinomaisesti, kuka siinä lepää. Hän on majuri Fredrik Granatenhjelm, joka tunnettiin urhoollisena soturina sekä suurena köyhien ja kurjien hyväntekijänä. Hän on saanut jälkimaineen myös vapaamuurarina, ja siten hänen hautansa on tehnyt arvokasta vapaamuurarien suhdetoimintaa vuosisadasta toiseen. Hänen nimeään ei kuitenkaan löydy vapaamuurarimatrikkeleista Suomesta eikä Ruotsista, ja nykykäsityksen mukaan hän ei ilmeisesti ollut lainkaan vapaamuurari.

Siirto mielipaikalle

Granatenhjelm kuoli vuonna 1784, ja hänet haudattiin vaikuttavin menoin kaupungin hautausmaalle. Jo kuolemaa seuraavana päivänä teki eversti Jan Anders Jägerhorn maistraatille anomuksen Granatenhjelmin ruumiin siirtämisestä vainajan mielipaikalle Kaisaniemen puistoon. On jopa kerrottu, että lupa olisi pyydetty ja saatu kuningas Kustaa III:lta suullisesti Parolassa.  Kirstu siirrettiin seuraavana vuonna. Vasta vuosien kuluttua eversti Lars Jägerhorn antoi pystyttää tälle yksinäiselle haudalle veistämättömän kiven, johon on hakattu edellä siteeratut varsin tunnetut sanat. Omituinen yhteys vapaamuurariuteen oli se, että Kaisaniemen puisto oli Granatenhjelmin ruumiin siirtämisen aikaan vapaamuurarien hallinnassa.

”Toinenkin vainaja”

Charlotta Falkmanin kirjoittaman Granatenhjelmin elämää legendamaisesti kuvaavan romaanin ”Frimurarens fosterson” (Vapaamuurarin kasvattipoika) mukaan paikalle oli haudattu aiemmin majurin nuoruudenrakastettu. Osaksi ruohottuneen kummun alla oli Falkmanin mukaan kallio, johon oli hakattu merkkejä, joita pidettiin Granatenhjelmin hakkaamina tai hakkauttamina: risti ja auringonsäteiden ympäröimä silmä. Ainakaan nykyään ei mitään kalliota ole näkyvissä, eikä tarina toisesta vainajasta tunnu erityisen uskottavalta.

Tärkeä symbolinen rooli


Helsingin Kaisaniemen ”vapaamuurarin hauta”.

Granatenhjelmin haudalle oli varattu tärkeä rooli Suomen vapaamuurariuden historiassa.

Vapaamuuraritoiminta lakkasi Suomessa jokseenkin heti maamme tultua yhdistetyksi suuriruhtinaskuntana Venäjän imperiumiin, ja sittemmin se oli kiellettyä koko Venäjän-vallan ajan.

Suomessa asui kuitenkin ulkomailla asteensa saaneita vapaamuurareita myös kiellon aikana. Vuonna 1908 konsuli A. E. Hjelt kutsui heidät kokoukseen. Granatenhjelmin syntymäpäivänä vappuna nämä vapaamuurarit vähin äänin laskivat Hjeltin kunnostuttamalle haudalle seppeleen ja kokoontuivat sen jälkeen yhteiselle aterialle Seurahuoneelle.

Tällöin päättivät läsnä olleet kolmetoista veljeä perustaa seuran, joka vuosittain kokoontuisi vappuna laskeakseen seppeleen haudalle. Insinööri Oscar Lönnroth sai tehtäväkseen kutsua koolle seuran jäsenet ja kerätä vuosimaksun.

Seura laajeni ja otti vuonna 1913 nimekseen ”Granatenhjelms stiftelse” (Granatenhjelmin säätiö). Jäsenet kokoontuivat salassa yhden vapaamuurariveljen omistamassa hotelli Kämpissä tai jonkun jäsenen kodissa, mutta seppeleen laski aikaisin aamulla varovaisuussyistä yleensä Lönnroth yksin. Säätiön päätarkoitukseksi muodostui herättää uudelleen henkiin ruotsalainen vapaamuurarius Suomessa, ja tämä tarkoitus toteutui S:t Augustin -loosin aloittaessa jälleen toimintansa vuonna 1923. Tällöin säätiö muutettiin yhdistykseksi nimeltä Föreningen Granatenhjelm r.f. (Granatenhjelm-yhdistys), joka huolehtii edelleen Suomen ruotsalaisen vapaamuurariuden taloudellisesta toiminnasta. Koska tärkeällä sijalla yhdistyksen toiminnassa on hyväntekeväisyys, voi sanoa, että majuri Granatenhjelmin henkinen perintö elää.

Vuonna 1926 Föreningen Granatenhjelm teetti majurin haudalle nykyisen rautaisen aitauksen, jota koristavat kullattu vapaamuuraritunnus ja palavat kranaatit, jotka ovat hänen vaakunansa aiheena. Aidan suunnitteli vapaamuurariveli, arkkitehti David Frölander-Ulf. Kun Granatenhjelmin syntymästä tuli kuluneeksi 300 vuotta 2008, yhdistys kunnostutti aidan ja julkaisi Jessica Parland – von Essenin ja Lasse Hedmanin laatiman juhlakirjan. Vappuna lasketaan edelleen seppele.

Tampereella kreikkaa

Tampereen Hatanpään ”vapaamuurarin hauta”.

Myös Tampereen vanhin julkinen muistomerkki tunnetaan ”vapaamuurarin hautana”. Se on Hatanpään kartanon puistossa sijaitseva luonnonkivi, jonka kylkeen on hakattu kreikankielistä kirjoitusta. Teksti merkitsee suomeksi ”Herra tuntee omansa”, ja se on ote Paavalin toisesta kirjeestä Timoteukselle, sen 2. luvun 19. jakeesta. Lisäksi kiveen on hakattu merkintä tästä Raamatun kohdasta.

On ilmeistä, ettei tämänkään kiven alle ole haudattu vapaamuuraria. Nykykäsityksen mukaan sijainnin perusteella kyseessä ei ilmeisesti ole hauta ollenkaan. Messukylän seurakunnan aukottomasta kuolleiden ja haudattujen kirjastakaan ei ole löytynyt mainintaa siitä, että Hatanpään niemeen olisi koskaan haudattu ketään.

Vapaamuurareihin ”hauta” yhdistetään mm. sen takia, että Hatanpään kartanon omisti 1700-luvun lopulla Uudenmaan ja Hämeen läänien maaherra, vapaaherra Hans Henrik Boije af Gennäs, joka oli Suomen ensimmäisen vapaamuurariloosin perustajajäseniä ja myöhemmin sen mestarikin. (Hän muuten omisti edellä mainitun Helsingin Kaisaniemen puiston ja luovutti sen vapaamuurareiden hallintaan.) Boijen hoitaessa virkatehtäviään asusti Hatanpäällä toinen ensimmäisen loosin perustajajäsen, kapteeni Otto Mauritz Brakel. Kuningas Kustaa III, vapaamuurari hänkin, vieraili Hatanpäällä Boijen aikaan ja yöpyikin siellä.

Kiven arvellaan olevan itse asiassa kartanossa 1800-luvun alussa toimineen uskonnollisen piirin aikaansaannos.

Euran suomenkielinen kivi

Euran kirkkomaan ”vapaamuurarin hauta”.

Euran kirkkomaalla sijaitsee salaperäinen kivi, johon on hakattu suomenkielinen teksti, joka muistuttaa kovasti Granatenhjelmin haudan tekstiä: EI OLE WÄLIÄ JOLLEI MAILMA TIEDÄ KUKA TÄSÄ LEPÄÄ. JUMALA TUNTEE JA KIITOLLISUUS SIUNAA HÄNEN. Kömpelöstä kielenkäytöstä päätellen tämäkin kivi on hyvin vanha. Se on selvästi paljon vanhempi kuin Euran nykyinen kirkko, jonka paikalla on aiemmin sijainnut kaksi puukirkkoa.

Hautakivi sijaitsee kirkon seinän vieressä, mikä viittaa säätyläishautaan. Eurassa ei tiedetä tästä haudasta mitään, mutta se tunnetaan ”vapaamuurarin hautana”. Tälle paikalle on haudattu 1700-luvulta lähtien, kun kirkon lattian alle hautaaminen loppui. Vanhat suntiot kertoivat ennen, että haudalla vieraili vuosittain tummapukuisia herroja, jotka harjoittivat outoja seremonioita ja laskivat kukkia.

Kiven tekstissä ei itse asiassa ole viitettä vapaamuurariuteen. Jos arvioimme Euran haudan jonkin verran Granatenhjelmin hautaa nuoremmaksi, on ilmeistä, että tämän muistomerkin pystyttäjä on tuntenut Kaisaniemen hautapaaden tekstin.

Singaporelaisen loosin tunnelmia

5.10.2010
Risto Härmä
Tietomme vapaamuurariuden synnystä ovat edelleenkin hyvin hämäriä. Nykyisin kuitenkin alkaa näyttää siltä, ettei järjestömme olekaan syntynyt suoraan kivenhakkaajamuurareista, vaan että suvaitsevaisesti toisiinsa ja ennen kaikkea uskontoon ja politiikkaan suhtautuneet valistuneet henkilöt ovat alkaneet hakea toistensa seuraa. Salatakseen toimintansa he alkoivat käyttää kivenhakkaajamuurareiden työkaluja henkisen rakentamisensa symbolisina työkaluina. Tämä kaikki aikana, jolloin niin uskonnollinen kuin poliittinenkin suvaitsevaisuus oli harvinaista, vaikka kaikki asianomaiset olivat kristittyjä. Näin toteutui pastori James Andersonin lause: ”Muurariudesta tulee yhtymäkeskus ja sovinnollisen uskollisen ystävyyden välikappale henkilöiden kesken, jotka muutoin jäisivät ainaiseksi erilleen toisistaan”.

Viimemainittu lause tuli mieleeni istuessani aikanaan singaporelaisessa loosissa, missä loosin päävirkailijoina oli yhtä aikaa juutalaisia, buddhalaisia, kristittyjä ja muslimeita, jotka lisäksi edustivat kaikkia mahdollisia erivärisiä ihmisrotuja ja niiden välimuotoja. Lisäksi loosissa vieraili runsaasti naapurimaista, Australiasta ja Euroopasta tulleita turisteja. Kaikki olivat kuitenkin erinomaisessa sovussa yhdessä ja iloisina skottilaisen perussäännön mukaisessa järjestyksessä.

Kiinalaiset ovat Singaporessa valtaväestönä, ja he ovat alkaneet siellä korostaa kungfutselaisuutta ohjenuoranaan. Tämä oli Kiinan keisarikunnan valtauskonto aina sen kukistumiseen eli vuoteen 1911 asti. On oikeastaan aika hämmästyttävää, että sekä Buddha, taolaisuuden perustaja Lao-tse että Kungfuze ovat kaikki eläneet samaan aikaan maailmassa eli noin v. 500 eKr. Muurarillisesti katsoen juutalaiset samaan aikaan pystyttivät Kyyroksen luvalla Zerubbabelin temppeliä. Molemmat kiinalaiset filosofit uskoivat ihmisten eläneen muinaisina aikoina paratiisimaisissa olosuhteissa yhteiskunnassa, jonka oloja he kuvasivat ja koettivat palauttaa takaisin. Lao-tse uskoi siihen päästävän luonnon vetämänä mietiskelemällä, mutta Kungfuze esitti ensisijalle ihmisrakkautta ja myötäelämisen taitoa. Hänestä tuli suuri opettaja. Molemmat filosofit kuvasivat maailman menon virraksi, johon ihmisen oli harmonisesti sopeuduttava. He eivät perustaneet mitään uskontoa, vaan jättivät vapaamuurarien tapaan jokaisen omaksi asiaksi valita oma uskonsa. Esivaltaa ja vanhempia he käskivät kunnioittaa. Vanhempien kunnioitus laajeni pian isovanhempiin ja jo manalle menneisiinkin vähän samaan tapaan kuin meillä sytytellään haudoille kynttilöitä.

Kungfuzen päähyveet

  1. Harmoninen sopeutuva asenne toisiin ihmisiin, eräänlainen itsekontrolli.
  2. Hyvä käyttäytyminen, etiketin ja seremonioiden taitaminen.
  3. Oikea tieto, joka käsitti historian, kirjallisuuden ja kansalaistiedon tuntemisen sekä korkean moraalin.
  4. Moraalinen rohkeus olla lojaali itseään kohtaan ja harrastaa avuliaisuutta lähimmäisiä kohtaan.
  5. Peräänantamattomuus hyveitä harrastettaessa.
  6. Kungfuzen ohjeisiin kuului myös meille tuttu periaate: älä tee sitä toisille, mitä et haluaisi heidän sinulle tekevän.

Singaporelaisessa puistossa oli Kungfuzelle pystytetty kuvapatsas, jonka jalkaan oli kaiverrettu pitkä englanninkielinen teksti hänen opetuksestaan, eli kuvaus paratiisimaisesta menneisyydestä:

”Kun Suuri Tie (Taivas) vallitsi, jokainen henkilö oli yhteiskunnan osa ja yhteiskunta oli jokaisen oma. Hyveelliset ja kyvykkäät oli valittu julkisiin virkoihin. Kaikki arvostivat uskollisuutta ja ystävällisyyttä. Ihmiset eivät rakastaneet yksin omia vanhempiaan ja lapsiaan, vaan rakastivat kaikkia toistenkin ihmisten vanhempia ja lapsia. Vanhukset elivät viimeiset vuotensa onnellisina, terveet ihmiset olihyödyllisesti työllistetty, lapset hoidettiin sopivasti. Lesket, orvot, vanhat lapsettomat ihmiset, raajarikkoiset ja kiusatut hoidettiin hyvin. Kaikki miehet jakoivat sosiaalisen vastuunsa ja kaikki naiset omat vastaavat roolinsa. Luonnonvaroja käytettiin täysin kaikkien hyödyksi, eikä niitä anastettu itsekkäisiin tarkoituksiin. Ihmiset halusivat antaa voimansa ja kykynsä yhteiskunnalle yleiseksi hyväksi eikä tuottamaan yksityistä etua. Petkutusta ja juonittelua ei sellaisessa yhteiskunnassa voinut esiintyä. Rosvous, varkaus ja kaikki rikokset katosivat. Kujia ja ovia ei lukittu, koska kukaan ei edes ajatellut varastamista”.

Periaatteet tuntuvat melko länsimaisilta ja jopa nykyaikaisilta, vaikka ne on kirjoitettu 2500 vuotta sitten. Niiden toteuttaminen ei vapaamuurariakaan pahentaisi.

Amerikkalainen Elbert Bede (k. 1967) on kirjoittanut mielenkiintoisesti vapaamuurariuden hengellisyydestä. Tärkeimpänä edellytyksenä vapaamuurariksi aikovalle hän pitää uskoa korkeimpaan olentoon, uskoa jonkinlaiseen tulevaan elämään ja pitäytymistä erilaisten Pyhien kirjojen sisältämiin siveellisiin, sosiaalisiin ja eettisiin sääntöihin, jotka kaikki ovat hämmästyttävän samansuuntaisia.

Bede toteaa, että nykymaailmassa on paljon uskontoihin perin välinpitämättömästi suhtautuvia ihmisiä. Näitä on runsaasti meidänkin maassamme, ja varmasti monilla kirkkoon kuuluvilla kansalaisilla on perin hatara kuva kristinuskon perustotuuksista. Näille ihmisille vapaamuurarius voi aluksi olla lähes uskonnon veroinen instituutio. Näinhän ei kuitenkaan ole, eikä saisi ollakaan, sillä vapaamuurarius ei ole uskonto vaan mieluummin uskonnon palkollinen. Vapaamuurariuden vaatimusten toteuttaminen ei tuota uskovalle ponnistusta vaan mieluummin iloa. Vapaamuurarius on omiaan johdattamaan uskonnollisen elämän ulkopuolellakin olevan lähemmäs uskoa ja kiinnostusta kirkolliseen elämään.

Singaporelainen kokemus oli hyvin mieleenpainuva. Siellä erilaisten uskontojen edustajat kohtasivat sovussa, rukoilivat ja kiittivät Luojaansa.  Tapaus oli vaikuttava esimerkki siitä, miten vapaamuurarius yhdistää eri maitten, eri uskontojen ja eri mielipiteitten miehet ja kasvattaa ystävyyden niiden välille, jotka muuten olisivat ikuisesti erossa toisistaan.

 

Siionin viisaitten pöytäkirjat

12.8.2010
Reijo Ahtokari
Julkaistu Fraternitas-lehdessä

Leo Taxillia (oik. Gabriel Jogand-Pages) pitävät useat vapaamuurarihistorioitsijat muurariuden suurimpana tiedotushuijarina, sillä hänen tekstejään ja puheitaan levisi ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa sadoin tuhansin kappalein. Taxill käytti taitavasti avuksi paavia ja katolista kirkkoa keskittyen propagandassaan ainoastaan vapaamuurariuteen. Toinen tehokkaana antimuurarina historiaan jäänyt propagandisti, S. Nilus, oli antisemitisti, joka laajensi juutalaisvihansa koskemaan myös vapaamuurareita. Niluksen maailmalle saattamat Siionin Viisaitten Pöytäkirjat ”todistivat” vapaamuurariuden maailmanvaltaa tavoittelevien juutalaisten tehokkaimmaksi aseeksi.

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat perustuu plagiointiin ja asiakirjaväärennöksiin, joiden väitettiin olevan suoraan juutalaisten salaisista suunnitelmista. Pöytäkirjat ilmestyivät ensimmäisen kerran tsaari Nikolai II:n kesäpaikassaTsarskoje Selossa vuonna 1905. Niiden tekijäksi paljastui pian lakimies, kreikkalaiskatolinen munkki Sergei Aleksandrovits Nilus (1862-1930); ensimmäisen kerran ”pöytäkirjat” painettiin nimellä ”Suuri asia pienessä asiassa”. Venäjänkielisiä painoksia ilmestyi sitten vuosina 1911,1912,1917 ja 1919. Kaikissa painoksissa ei ole selvitystä ”pöytäkirjojen” alkuperästä, mutta antisionistit ja antivapaamuurarit antoivat eri tavoin ymmärtää niiden syntyneen Baselissa 1897 pidetyn ensimmäisen sionistikongressin ylimmän johdon, Vanhinten Neuvoskunnan, aloitteesta, ja että niiden sisältö oli ehdottoman salainen. Pöytäkirjat oli saman tiedon mukaan merkinnyt muistiin tohtori Theodor Herzl.

Baselissa pidettiin todella ensimmäinen sionistikongressi vuonna 1897; sen kokoonkutsuja ja puheenjohtaja oli mainittu tohtori Herzl. Kokouksen tarkoituksena oli miettiä keinoja, miten hajallaan eri puolilla maailmaa olevat juutalaiset voisivat palata takaisin omaan kotimaahansa. Suunnitteilla oli mm. varojenkeräyksen järjestäminen, jotta halukkaat voisivat ostaa itselleen maata Palestiinasta, mikä vielä tuohon aikaan oli osa Turkkia. Mitään Vanhinten Neuvostoa ei Baselissa valittu eikä sellaista juutalaisilla tiedetä olleenkaan.

Pöytäkirjojen kirjallinen asu herätti jo niiden ilmestyttyä huomiota. Niitä ei ollut laadittu pöytäkirjan muotoon, missä pykälä pykälältä selostetaan tehtyjä päätöksiä ja käytyjä keskusteluja. Pikemminkin julkaistu teksti oli kokoelma erilaisia lyhyitä viestejä, esitelmäkoosteita ja epämääräisiä suunnitelmia. Jonkinlaisena juonena kokoelmassa on juutalaisten tekemä maailman valloitussuunnitelma.

Venäjällä selvisi varsin pian, että tekstien tarkoitus oli puhtaasti poliittinen ja tähdätty pääasiassa kreivi Wittea vastaan, joka kuului tsaarin lähimpään piiriin ja jolla oli suuri vaikutus häneen. Witte oli hallituksen tärkein ministeri, jonka vastaisen opposition kärjessä toimi hänen kiivain vastustajansa herttuatar Isabel. Oppositio taisteli erityisesti Witten talouspolitiikkaa ja hänen Ranskaan suuntautuneita suhteitaan vastaan. Oli tiedossa myös että Witte pyrki purkamaan juutalaisia hänen mielestään liikaa ahdistavia lakeja. Witten heikoin kohta oli se, että hänen puolisonsa oli juutalainen. Koko pöytäkirjaoperaatio oli rakennettu itse asiassa sen olettamuksen ja väitteen varaan, että ministerin juutalainen puoliso ohjaili Vanhinten Neuvoston ohjeiden mukaan suuren Venäjänmaan asioita!

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat levisi kuin kulovalkea ympäri maailman. Se käännettiin monille kielille ja siitä julkaistiin lyhennelmiä ja sitä lainattiin maailman lehdistössä. The British Museumin kirjastossa on 28 erilaista Siionin Viisaitten Pöytäkirjojen versiota kaikilta maailman kulmilta yksinomaan vuodelta 1930. On luonnollista, että nopeaa vauhtia orastavalle natsismille ja fasismille Siionin Viisaitten Pöytäkirjoista tuli paras mahdollinen lyömäase juutalaisia ja vapaamuurareita vastaan. Hitler, Mussolini ja Franco eivät parempaa asetta ehkä olisi voineet löytääkään.

Vähitellen kävi ilmi, ettei Sergei Nilus ollutkaan pöytäkirjojen todellinen kirjoittaja. Times-lehden kirjeenvaihtaja Philip Gravis löysi sattumalta eräällä matkallaan Istanbulissa ranskankielisen kirjasen, jonka nimi oli suomennettuna ”Machiavellin ja Montesquieun keskusteluja helvetissa”. Kirjasen tekijä oli antisemiitti ranskalainen lakimies Maurice Jyly; kirja oli kirjoitettu 1858 mutta painettu vasta 1864 Brysselissä. Joly vihasi tasavaltalaisia, oli kiihkeä rojalisti ja aktiivinen katolilainen. Kirjanen katsottiin törkeäksi hyökkäykseksi Napoleon III:tta vastaan ja Joly tuomittiin vankilaan 15 kuukaudeksi.

Toimittaja Grave totesi pian Jolyn ja Niluksen tekstien yhtäläisyydet ja julkaisi Timesissa elokuussa 1921 kolme laajaa artikkelia, joissa hän osoitti Niluksen kopioineen Jolyn vuoropuhelut suorasanaisiksi teksteiksi ja lisänneen niihin jonkin verran omia tekstejä.

Vaikka katolinen kirkko ei yleensä ole esiintynyt juutalaisuuden tai vapaamuurariuden puolustajana, jesuiittaisä Pierre Charlesin toiminta osoittaa suurta rehellisyyttä ja rohkeutta. Hän nimittäin julkaisi aivan toisen maailmansodan kynnyksellä belgialaisessa Nouvelle Revue Theologique -lehdessä vastaavanlaisen selvityksen. Viha juutalaisia ja vapaamuurareita vastaan oli kuitenkin niin Saksassa, Italiassa kuin Espanjassakin jo ilmiliekissä eikä mikään selittely voinut sitä sammuttaa. Sen vapaamuurariudelle aiheuttamat hirvittävät vahingot ovat tiedossamme.

Vapaamuurareitten kannalta Siionin Viisaitten Pöytäkirjojen mielenkiintoisin osa on ”Pöytäkirja 15”. Siina kuvataan ”Vanhinten Neuvoston päätöstä” perustaa kaikkiin maailman maihin vapaamuurarilooseja, joiden jäsenet ovat kansainvälisen juutalaisuuden agentteja. Toiminta organisoidaan suunnitelman mukaan siten, että muodollisesti itsenäiset suurloosit toimivat salaisen keskusjohdon alaisina ja noudattavat sen määräyksiä tinkimättä. Eri maissa toimivat salaiset poliisit miehitetään palvelemaan yksinomaan vapaamuurareiden (siis kansainvälisen juutalaisuuden) asiaa. Organisaation ylin johto on tarkoin salattu eikä sitä tiedä edes kaikkien muurarillisten Korkeimpien Neuvostojen Suur-Komentajatkaan, joilla kuitenkin jokaisessa maassa on pöytäkirjojen mukaan ylin muurarillinen valta. Meillä Suomessa Siniristi julkaisi vielä vuonna 1943 täydellisenä ”Siionin Viisaitten Pöytäkirjat”.

Tämä Suomessakin jo 1910-luvulla väärennökseksi tiedetty kirjoituskokoelma oli julkaistu omakustanteena Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1920 nimellä Salaisuus paljastuu. Kirjan tekijäksi oli merkitty S. Nilus, suomentajaa ei mainita kummassakaan suomenkielisessä painoksessa. Siniristin julkaisemassa versiossa oli Siniristin hallituksen puheenjohtajan Erkki Räikkösen alkulause, missä hän ei asettanut pöytäkirjojen tekstejä mitenkään kyseenalaisiksi kuten vuonna 1920 ilmestyneen painoksen suomentaja oli tehnyt. Räikkönen yhtyi tekijän väitteeseen, että juutalaisten salaisissa pöytäkirjoissa esitetyt sionismin periaatteet on keksitty jo Salomon aikana ja että ”juutalaisten salaseurojen (mm. vapaamuurareiden) salaisuus on kautta vuosisatojen ja -tuhansien valmistellut niitä suunnitelmia, joilla koko maailma aikanaan alistetaan juutalaisen itsevaltiaan hallittavaksi”.

Siionin Viisaitten Pöytäkirjat eivät vieläkään ole löytänyt rauhallista leposijaa, sillä esimerkiksi viime vuosikymmenellä siitä julkaistiin kopioita mm. Slovakiassa, Eestissä, Yhdysvalloissa, Ukrainassa, Iranissa ja Tanskassa; Australiassa julkaistiin muutama vuosi sitten kreikankielinen painos.

”Pöytäkirjat” on mielenkiintoinen esimerkki taitavasta konspiratiivisesta toiminnasta ja osoitus siitä kuinka sopivassa tilaisuudessa täydellinen valhe muuttuu totuudeksi. Kuinka se oli mahdollista ja mitä kaikkea Siionin Viisaitten Pöytäkirjat saivat aikaan, on mielenkiintoinen tutkimusaihe, johon on perusteellisesti paneutunut Israelin Korkeimman Neuvoston, 33o, palvellut Korkein Suur-Komentaja Leon Zeldis. Hänen asiaa koskeva laaja tutkielmansa julkaistiin The Scottish Rite Research Societyn julkaisussa Heredom, joka ilmestyi syksyllä 1999 (Vol. 7).

 

Sotilasloosit

19.7.2010
Risto Härmä
(Esitelmä sotaveteraaniseminaarissa Sompalassa 2002, julkaistu Koilliskulmassa 2002)

Veljemme Frederik Smyth lausui motoksi vuonna 1990 pitämälleen Prestoniaaliselle luennolle sotamarsalkka Stapleton Cotton’in sanat: ”Puhuen sotilaana ja kokemuksestani, voin sanoa, että olen tuntenut monia sotilaita, jotka olivat muurareita, mutta en yhtään hyvää muuraria, joka olisi ollut huono sotilas”. Sotilaat ovat aina jollain tavalla liittyneet vapaamuurarillisiin legendoihin, kuten esim. Konstantinus Suuri ja Englannin kuningas Athelstan. Samoin jo ennen suurloosiaikaa oli sotilaita otettu spekulatiivisina jäseninä looseihin. Tässä esitelmässä keskitymme kuitenkin nimenomaan sotilaille perustettuihin paikallisiin tai joukko-osaston mukana liikkuneisiin looseihin.

Vapaamuurariuden leviämisestä suureen osaan maailmaa meidän on kiittäminen sotilaslooseja, joita syntyi 18. vuosisadalla lukemattomiin rykmentteihin ja muihin sotilasosastoihin. Edesmennyt veljemme Björn-Eric Ahonius on pitänyt näistä ansiokkaan esitelmän Minerva-loosissa v.1986. Esitelmään liittyy laaja kirjallisuusluettelo. Hän jakoi nämä loosit peräti viiteen eri ryhmään: rykmenttiloosit, kenttäloosit, varuskuntaloosit, aselajiloosit ja sotavankiloosit. Ensisijaisesti niitä syntyi englantilaisen imperiumin joukko-osastoihin, jotka levisivät kaikkiin maanosiin.

Ensimmäinen jo 1728

Aluksi syntyi paikallisia sotilaslooseja. Englannin suurloosi perusti ensimmäisen Gibraltariin v.1728 ja seuraavan Kalkuttaan 1730, viimemainittu oli tarkoitettu Itä-Intian Kauppakomppanian joukoille.  Looseja syntyi kenttäleireihin, linnoituksiin, kaupunkeihin ja kyliin, jotta veljiä voitaisiin kutsua kovasta palveluksesta vapaamuurarillisiin toimiin. Näitä looseja syntyi useimmille paikkakunnille, joille oli joukkoja sijoitettuina. Looseihin liittyi myös imperiumin paikallisia hallintomiehiä ja liikemiehiä, jotka seurasivat joukkoja. Vähitellen näihin liittyi kunnianarvoisia siirtolaisia ja merkittäviä paikallisia asukkaita. Nämä loosit ovat olleet alkioita monelle nykyajan suurloosille, kuten New Yorkin, Kanadan ja Australian suurlooseille.

Vuodesta 1732 tulivat armeijan joukko-osastoille käyttöön kokonaan uudentyppiset loosit, eli liikkuvat sotilasloosit. ”Liikkuvia” peruskirjoja jakoivat niin Englannin, Skotlannin kuin Irlanninkin suurloosit. Ne kulkivat joukko-osaston mukana, harvinaisissa tapauksissa myös sotalaivoissa, loositarvikkeet matka-arkkuun pakattuina, ja loosit saattoivat toimia hyvinkin eri puolilla maailmaa. Ensimmäisen peruskirjan liikkuvalle rykmenttiloosille antoi Irlannin suurloosi vuonna 1732. Se oli tarkoitettu pääosin irlantilaisista sotilaista muodostetulle jalkaväkirykmentille. Skotlanti seurasi perässä vuonna 1747. Pian Englannin molemmat suurloosit, Modernit ja Vanhoilliset, perustivat lukuisia lisää, kuitenkin niin, että Vanhoilliset perustivat ehkä 4-5 kertaa enemmän. Hyvin monet sotilasloosit olivat Vanhoillisten suurloosin maakunnallisten eli provinsiaalisten suurmestarien perustamia, eikä näin ollen emämaan suurloosin tarvinnut tietää mitään niiden synnystä. Myöhemmin näin muodostuneet, nykyajan perussääntöjen mukaan laittomat loosit saattoivat muodostaa tulevien suurloosien siemenen. Suurloosien yhtyessä v. 1813 Irlannin perustamia looseja oli 190, Englannin Vanhoillisten 116, Ensimmäisen suurloosin 25 ja Skotlannin perustamia 21. Englanti, Irlanti ja Skotlanti perustivat vielä 1800-luvulla 62 sotilasloosia, niin, että brittiläisiä sotilaslooseja lienee kaikkiaan ollut peräti 419.

Sotilasloosien tarkkaa lukumäärää on vaikea, lähes mahdoton tarkoin selittää, koska samassa joukko-osastossa saattoi olla kaksikin loosia samaan aikaan ja joukko-osastojen nimet ja nimeämisperusteet ovat aikojan kuluessa melkoisesti vaihdelleet. 1800-luvun loppupuolella liikkuvien sotilasloosien lukumäärä alkoi pudota osan niistä muuttuessa paikallisiksi looseiksi, mutta viimeinen irlantilainen sotilasloosi perustettiin vielä v. 1932. Viimeiset englantilaiset liikkuvan yksikön peruskirjat luovutettiin pois 1947 ja 1949, mutta ne korvattiin tavallisilla peruskirjoilla, joita vastaavat loosit ovat sittemmin kokoontuneet Lontoossa. Irlannissa on kaksi liikkuvaa sotilasloosia toiminut aivan viime vuosiin asti. Edellä mainittuihin lukuihin eivät sisälly paikalliset sotilasloosit, joista osa on jäänyt maailmanvallan loputtua alkuperäiselle paikkakunnalle, osa taas siirretty emämaahan Englantiin, joissa ne ovat jatkaneet alkuperäisen loosin kunniakkaita perinteitä.

Ranskalaisissa looseissa virkahierarkia

Ranskalaiset eivät olleet paljoa huonompia tässä suhteessa. Ranskassa väitetään olleen jo 1600-luvulla Englannista paenneiden ns. jakobiinien looseja, joihin osallistui skottilaisia sotilaita, ja on väitetty ns. skottilaisten asteiden lähteneen liikkeelle juuri näistä looseista. Nämä tiedot ovat kuitenkin hyvin epävarmoja.  Ennen suurta vallankumousta Ranskassa laskettiin olleen 68 sotilasloosia v. 1789. Vallankumouksessa systeemi romahti, aateliset looseja johtaneet upseerit katosivat, mutta vähitellen Ranskan armeijan suurien voittojen myötä sotilasloosit alkoivat uudelleen kukoistaa. Erään Collaveri’n tutkimuksen mukaan 3000 jalkaväen upseerista 24 % oli vapaamuurareita. Kevyessä jalkaväessä prosentti oli 29. Vuosien 1792 ja 1814 välillä laskettiin Ranskassa olleen yli 400 ranskalaista tai ulkolaista vapaamuurarikenraalia, jotka olivat Ranskan palveluksessa ja saaneet asteensa jollain puolella valtakuntaa. Napoleonin ajan loppupuolella laskettiin olleen peräti 132 sotilasloosia, jos mukaan lasketaan myös Englannissa olleet ranskalaiset sotavankiloosit.

Ranskalaisissa sotilaslooseissa vallitsi virkahierarkia. Mestarina toimi eversti tai majuri, kaitsijoina olivat pataljoonien päälliköt ja kapteenit. Väitetään, että eräs vaikutin vapaamuurariuteen liittymiselle oli määrätynlainen henkivakuutus äärimmäisen hätäviittauksen avulla. Ranskalaiset sotilasloosit olivat liikkuvia eivätkä ottaneet paikallisia siviilejä jäseniksi. Sitä vastoin armeijan mukana tulleet hallintovirkamiehet perustivat paikallisia looseja, joihin liittyi myös paikallisia jäseniä.

Napoleonin sotien aikana sotilaslooseja oli kaikkien sotivien maiden armeijoissa, paitsi Itävallan, jossa vapaamuurarius oli kielletty. Preussin armeijassakin niitä oli 6, eikä sotilasloosi ollut Venäjänkään keisarikunnassa tuntematon. V 1761 toimi seitsenvuotisen sodan aikana myös ruotsalainen sotilasloosi., jonka von Eckleff oli pannut alulle.

George Washington oli vapaamuurarien ympäröimä

Vapaamuurariuden alkuaikoina Amerikka oli vielä Englannin siirtomaa, ja Englannin molemmat riitelevät suurloosit perustivat sinne loosejaan. Ensimmäisen suurloosin eli ns. ”Modernien” johtavat virat olivat tavallisesti Englannin hallintovirkailijoilla, mutta ns. ”Vanhoillisten” loosit, jotka muodostivat enemmistön, koostuivat tavallisista amerikkalaisista, ja heidän joukossaan olivat Amerikan henkiset johtajat ja itsenäisiä Yhdysvaltoja kannattavat piirit. Siirtomaa-aikana vapaamuurarius oli ainut kontakti eri siirtokuntien välillä. Ensimmäinen englantilainen sotilasloosi perustettiin Amerikassa olevaan joukko-osastoon v. 1756. Amerikan vapaussodan (1775–1783) alettua ja Washingtonin, joka itse oli vapaamuurari, tultua ylipäälliköksi oli Amerikan armeijalla kymmenen sotilasloosia.

Kenraali Washington oli kohta vapaamuurarien ympäröimä. Lafayetten mukaan hän ei antanut mielellään päällikkyyttä sellaisille upseereille, jotka eivät olleet vapaamuurareita. Kenttälooseja perustettiin sekä divisiooniin että armeijakuntiin. Lennhoff kertoo, että sotilaat järjestivät itselleen mielellään tunnin vapaata mennäkseen johonkin talonrähjään, jossa oli puupölkky keskellä alttarina ja muodostivat sinne suorakaiteen muotoisen veljesketjun, joka taistelujen jatkuessa merkittävästi lyheni. Sotilasloosit osoittautuivat arvokkaiksi. Ylipäällikkö Washington vieraili usein eri looseissa. Yksinkertaisinkin loosiin kuuluva sotilas tunsi veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ylipäällikön, muurarillisten kenraalien ja upseerien kanssa.

Meksikon sodan aikana 1848 USA:lla oli 11 sotilasloosia, mutta Amerikan sisällissodan aikana 1861–1865 sotilaslooseja lienee kummallakin puolella ollut lähes sata.

Vakoojako?

Saksalainen sotilasloosi 1916Ensimmäisessä maailmansodassa amerikkalaisilla oli vielä 13 sotilasloosia mukana ja saksalaisilla 15 englantilaisilla oli 2 ja irlantilaisilla 5, mutta Ranska kielsi sotilasloosit. Sodan jälkeen Saksassa oli englantilaista sotilasloositoimintaa.  Sodan jälkeen hyökättiin kovasti saksalaisia sotilaslooseja vastaan. Erityisesti kenraali Ludendorff ja hänen kannattajansa pitivät niitä valtiopetoksen hautomispaikkoina. Valmy’n kirjassa s.164 on kaksikin kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaisista saksalaisista sotilaslooseista. Kuvissa on sotilaiden keskellä yksi siviilimies. Ludendorff väitti hänen olleen ranskalainen vakooja, mutta on voitu osittaa miehen olleen saksalainen valokuvaaja Sparr Cuxhavenista. Näitä täysin aiheettomiksi osoittautuneita syytteitä levitettiin myös Suomessa 1930-luvulla.

Vapaamuurarius ei siis ollut tuomittua ensimmäisen maailmansodan ajan Saksassa. Mahtoivatko jääkärimme olla saaneet vaikutteita saksalaisista sotilaslooseista ja muurareista? Tämä tulee mieleen, sillä Ahtokarin mukaan 35 jääkäriä on kuulunut vapaamuurareihin, maineikkain heistä Paavo Talvela.

Toisen maailmansodan jälkeen englantilaiset ja amerikkalaiset joukot perustivat useita sotilaslooseja Saksaan, Itävaltaan ja Triesteen. Looseihin liittyi myös siviilihenkilöitä ja saksalaisia, ja niinpä englantilaiset loosit muodostivat myöhemmin yhtymän, josta tuli englantilaisten vapaamuurarien suurloosi Saksassa. Amerikkalaiset loosit muodostivat niin ikään Amerikkalais-kanadalaisen suurloosin. Molemmat suurloosit liittyivät Saksan yhdistyneisiin suurlooseihin neljäntenä ja viidentenä jäsenenä.

Amerikkalaisilla edelleen sotilaslooseja

Sotilasloosien historia ei ole vielä loppuun kirjoitettu, sillä viime vuosikymmeninä on tapahtunut uusi, ehkä ensi silmäyksellä odottamaton käänne. Nykyisin USA:n joukkoja on sijoiteltu ympäri maailman lukuisiin tukikohtiin. Tunnustamamme amerikkalaiset suurloosit ovat perustaneet näihin tukikohtiin useita sotilaslooseja. Hendersonin mukaan erityisen ahkeria tässä suhteessa ovat kuitenkin olleet afroamerikkalaiset Prince Hall -suurloosit, joiden perustamia sotilaslooseja on runsaasti, niitä on mm. Hollannissa, Italiassa ja Turkissa. Etelä-Koreassa niitä on 17 ja Saksassa peräti 62.

Riippumatta siitä, minkä suurloosin perustamia sotilasloosit olivat, ne vaikuttivat 1700-luvulla merkittävästi rituaalin kehitykseen näin varsinkin Vanhoillisten suurloosissa. Useissa sotilaslooseissa harrastettiin myös Merkki- ja Royal Arch -muurariutta. Samoin vapaamuurarillisten Temppeli- ja Maltan ritarien varhaisin historia on peräisin sotilaslooseista. Irlanti perusti jopa liikkuvia Royal Arch -sotilaslooseja. Jones arvelee, että tapa ottaa ensimmäinen askel vasemmalla jalalla johtuisi sotilaslooseihin tulleesta sotilaallisesta käytännöstä. Eräs erikoinen tapa allekirjoittaa istuntokertomus vanhoissa irlantilaisissa sotilaslooseissa oli noeta paperi ensin kynttilänliekillä ja sitten hieroa voimalla loosin sinettiä nokiseen kohtaan, jolloin sinetin jälki jäi paperiin.

Taistelujen yhteydessä loosit saattoivat joskus menettää kaikki varusteensa peruskirjaa myöten. Uuden hankkiminen saattoi viedä aikaa. Mm. eräs irlantilainen loosi menetti peruskirjansa intiaanikahakassa Mississippi-joella. Peruskirja saatettiin myös menettää viholliselle. Ainakin kerran näin kävi Gibraltarilla, jolloin peruskirja jäi espanjalaisille, ja toisen kerran kolme eri loosia menetti ne taistelussa ranskalaisille Flanderissa 1794-95. Eräs peruskirja hävisi tulipalossa, ja kerran muuten vain hävisi sata vuotta käytössä ollut arvokas peruskirja. Siihen aikaan muurarit todella osasivat pitää päivänpolitiikan pois looseistaan. Niinpä tapahtui, että USA:n vapaussodassa englantilainen kenttäloosi nro 227 menetti peräytyessään paitsi peruskirjansa myös loositavaransa. Kenraali Washington lähetti kuitenkin nämä kamppeet takaisin kunniavartion saattamana. Kun nämä saapuivat valkoisine lippuineen ja loosiarkkuineen englantilaisten luo, otettiin heidät vastaan sotilaallisin kunnianosoituksin. Vastaavanlaisia tapahtumia oli silloin lukuisasti, ja niistä ehkä saisi uuden esitelmän.

”Täydellistä harmoniaa”

Loosien vanhoissa istuntokertomuksissa on usein mukana tahatonta huumoria. Niinpä esim. Jones toteaa englantilaisten loosien istuntokertomuksen päättyvän tavallisesti fraasiin: loosi suljettiin täydellisessä sopusoinnussa (in perfect harmony). Tämä onkin kirjaimellinen totuus yhtä vaille tuhannessa istunnossa. Eräässä kevyen rakuunarykmentin kertomuksessa noin 200 vuotta sitten mainittiin mm, että eräs jäsen ajettiin ulos epämiellyttävien uhkauksien takia, päätettiin, että eräs veli oli sopimaton otettavaksi vastaan loosi-istuntoon, ja poistettiin erään veljen nimi loosin luetteloista epämuurarillisen kielenkäytön takia, mutta silti kirjuri päätti kertomuksen, että loosi suljettiin suuren harmonian vallitessa.

Sotilasloosit saattoivat loppua monista ehkä kummallisistakin syistä. Niinpä eräs irlantilainen loosi, joka oli toiminut 115 vuotta, suljettiin rykmenttiä komentaneen everstin käskystä, eikä tämä liene ollut ainoa tapaus. Olisiko eversti ollut ehkä paavinuskoinen? Erään loosin Irlannin suurloosi lopetti sen jälkeen, kun loosi oli myynyt peruskirjansa. Toisaalta kerran eräs irlantilainen sotilasloosi sai luvan toimia kahdella virkamiehistöllä kahtena loosina eri puolilla maapalloa joukko-osaston tällä tavalla jakaannuttua. Kummallisuutena mainittakoon vielä eräs irlantilainen sotilasloosi, joka Amerikan Albanyssä antoi paikallisille siviileille kopion peruskirjastaan, jotta nämä voivat toimia loosina, kunnes saisivat asiallisemman peruskirjan. Kuinka lie junailtu, mutta tämä loosi toimii vielä tänäkin päivänä New Yorkin valtiossa. Joskus saatettiin todeta lähes kaikkien tai peräti kaikkien loosin jäsenten kaatuneen.

Suomen suurloosin kannalta New Yorkin suurloosin synty on mielenkiintoinen juttu, onhan oma suurloosimme ainut mainitun suurloosin tytärsuurloosi koko sen yli 200-vuotisen historian aikana. USA:n vapaussodan alettua nimittäin New Yorkin ns. Modernien maakunnallisen suurloosin suurmestari pakeni englantilaisten puolelle, ja tilanne oli sekava. Kuitenkin sodan aikana alueelle saapuneet kolme Vanhoillisten, yksi Irlannin ja yksi Skotlannin suurloosien perustamaa sotilasloosia yhdessä kolmen paikallisen vanhoillisten loosin kanssa perustivat USA:n vapaussodan aikana v. 1781 Vanhoillisten paikallisen provinsiaalisen loosin No 219, joka toimi lähes itsenäisesti. Myöhemmin maan itsenäistyttyä tämä suurloosi jätti provinssi-sanan pois nimestään, ja nykyinen New Yorkin Suurloosi oli syntynyt. Suomen suurloosin sukupuusta löytyy näin ollen joukko sotilasloosien nimiä.

Looseja myös laivoissa

Aivan oma lajinsa on ollut merivoimien muurarius. Se on harvinaista, ja Englannissa on ollut vain kolme tällaista sotalaivaloosia, joista kaksi on varmuudella Thomas Dunckerleyn perustamia. Ensimmäinen oli Quebec’issä HMS Vanguard’illa, jolla mainittu Dunckerley palveli. Tämä muuttui pian rannikkovoimien loosiksi, jossa Dunckerley oli ensimmäisenä mestarina 1768, ja loosi on nykyisin Lontoossa. V. 1761 Dunckerley siirrettiin Prince-nimiseen sotalaivaan, johon hän myös sai peruskirjan, kun laiva oli Plymouth’issa. Näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt peruskirjaa kuin omanaan, sillä v. 1764 loosi toimi Guadeloupe-nimisellä sotalaivalla, ja kun Dunckerley sitten erosi palveluksesta, niin hän tällä peruskirjalla perusti Somerset House Lodge’n. Kolmas merivoimien loosi oli HMS Canceaux’illa myös Quebec’issä, jonne saatiin peruskirja v. 1762 — sekin lienee saman miehen aikaansaannoksia.  Vuonna 1810 anottiin lupaa Naval Kilwinning -loosille, mutta Skotlannin suurloosi ei antanut peruskirjaa. Tämänkin jälkeen on silloin tällöin pidetty istuntoja sotalaivojen kannella. Tällainen tapaus oli, kun Bostonissa v. 1926 perustettiin Major General Henry Knox -loosi vanhan Constitution-nimisen merivoimien fregatin kannella Charlestonin laivastotelakalla. Ihmeellistä kyllä, kauppalaivoille ei ole perustettu looseja, vaikka risteilyaluksilla usein onkin järjestetty tilaisuuksia veljille vaimoineen. Englannin merivoimilla on nykyisinkin sotilaille tarkoitettuja rannikkolooseja, samoin kuin eläkkeellä olevalle laivaston henkilökunnalle.

Sotavankiloosit ovat olleet eräs erikoinen vapaamuurariuden ilmentymä. Näitä tavattiin mm. Englannissa ns. 7-vuotisen sodan (1756–63) aikana ja Napoleonin sotien aikana. Ensimmäisen suurloosin Suurmestari Moiran jaarli antoi vähintään neljälle sotavankiloosille peruskirjan, ja niissä saatettiin käyttää Ranskan Grand Orient’ in rituaalia. Samaan aikaan oli myös englantilaisia sotavankeja Ranskassa, mutta vain yksi sotavankiloosi oli toiminnassa v. 1813. Ranskalaiset vapaamuurarit olivat niin anteliaita englantilaisille kolleegoilleen, että he järjestivät heille jopa pakenemisvälineitä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Hollannissa oli parikin loosia Hollantiin internoiduille englantilaisille. Näissä sotavankilooseissa harrastettiin myös lisäasteita. Toisen maailmansodan aikana harrastettiin myös sotavankivapaamuurariutta, mutta erittäin vaikeissa olosuhteissa Saksan, Italian ja Japanin sotavankileireillä. Juveelit olivat hyvin pieniä, vartijoiden takia helposti taskuihin piilotettavia.  Vapaamuurarimuseoissa on jäljellä näissä istunnoissa tehtyjä istuntokertomuksia. Työskentely oli informaalia, ja työnä lienee ollut muodollista astetyötä.

Sotilasloosit levittivät vapaamuurariutta

Nykyisin Englannissa kuulutaan usein useampaan loosiin samalla kertaa, ja näin on syntynyt ns. ammattilooseja. Näitä on perustettu mm. sekä aktiivipalveluksessa että reservissä oleville sotilaille, esim. laivaston, maavoimien, tykistön ja ilmavoimien sotilaille. Näitä looseja siellä on tänäkin päivänä. Myös on ollut looseja esim. 2. maailmansodan veteraaneille. Viime vuosina vaatimukset jäsenien sotilaallisesta meriitistä ovat jatkuvasti lieventyneet, eikä niistä ilmeisestikään enää paljoa pidetä kiinni.

Kuuluisa vapaamuurari ja kirjailija Rudyard Kipling (1865-1936) menetti poikansa ensimmäisen maailmansodan taisteluissa.  Hän osallistui sotilashautojen hoitokunnan työhön ja oli perustamassa sodan jälkeen tätä työtä tukemaan loosin, jonka nimi oli Kiplingin mukaan ”Hiljaisten kaupunkien rakentajat”.

Sotilasloosien merkitystä kuvaa hyvin Englannin yhdistyneen suurloosin yleisvaliokunnan antama lausunto viimeisen sotilasloosin lopettamisen jälkeen: ”Tähän päättyy tärkeä luku englantilaisessa vapaamuurariudessa, sillä ei ole epäilystäkään, että muurariuden leviäminen yli merten johtui suurelta osin sotilasloosien jäsenten innostuksesta ja riippuvaisuuden tunteesta suurloosiinsa. He veivät vapaamuurariuden siemenet moniin kaukaisiin varuskuntakaupunkeihin ja sotilastukikohtiin, joihin myöhemmin perustettiin tänä päivänäkin kukoistavia paikallislooseja”.

Kirjallisuutta

Ahonius, B-E.: Sotilaslooseista. Annales Minervae 9: 55-80. 1986-7
Ahtokari, Reijo: Salat ja Valat. Suomal.kirjall.seura, Helsinki 2000.
Coil, H.W.: Coil’s Masonic Encyclopedia, Macoy, New-York 1961.
Henderson,K and Pope T.: Freemasonry Universal. Vol 2. 2000.
Jones. B.E.: Freemasons’ guide and compendium, Harrap, London 1967.
Lennhof, E.: The Freemasons, 1934, repr.Lewis, London 1978.
Lennhoff, E. und Posner O.: Internationales Freimaurerlexikon, Amalthea, Wien.München, 1932/1980.
Saunier, E.: Encyclopédie de la Franc-Maçonnerie. La Pochothèque, 2000
Smyth, F.: The Master mason at Arms. AQC 104: 222-236, 1992.
Smyth, F.: A Reference Book for Freemasons, Q.C.C.C. Lontoo 1998
Valmy, Marcel: Die Freimaurer. Callwey, München 1988.

 

25 vuotta vapaamuurarina

Antti Arjas
(kirjoitettu 1998)

Olen ollut vapaamuurari suurimman osan miehuusvuosistani, sillä tulin mukaan melko nuorena. Nuoruuteen kuuluvat kuohuvat tunteet, tärkeät ihanteet, jopa jyrkkä ehdottomuus. Sellaisena minä siis koin muurariuteni ensimmäiset elämykset ja varhaisimmat vuodet… innokkaana oppimaan ja imemään vaikutteita, alttiina solmimaan uusia ystävyyssuhteita, kaivaten koulutukseen ja työhön sisältyvän rationaalisuuden rinnalle humanismia… lapsellisena, mutta kokosydämisesti. Siitä ajasta on jo neljännesvuosisata.

Elämä on muuttunut ja muuttanut, mutta vapaamuurarius on seurannut osana aatemaailmaani ja sillä on ollut kuhunkin elämäntilanteeseen annettavaa. Varsinaisesti vapaamuurarius ei ole tuonut muassaan mitään sellaista täysin poikkeuksellista, jota elämässäni ei voisi olla jossakin muodossa muutoinkin, mutta se antaa moniin asioihin omia rikastuttavia sävyjään.

Vapaamuurarius ei ole uskonto eikä saa olla sen korvike, mutta se johtaa miehen pohtimaan suhdettaan Luojaansa. Se myös korostaa suhdettamme kanssaihmisiin samalla tavalla kuin monet uskonnot. Vapaamuurareiden oletetaan suhtautuvan erityisen lämpimästi toisiinsa. Näin me toivottavasti teemmekin, mutta aatteemme henki toteutuu meissä syvällisimmin silloin, kun osoitamme aitoa ystävyyttä kaikkia kanssaihmisiä kohtaan.

Vapaamuurarius on laajentanut ja monipuolistanut tuntemieni miesten joukkoa. Heistä olen löytänyt myös uusia ystäviä, jopa erittäin läheisiä. Erikoisasemassa oli ystävistä se, joka toi minut vapaamuurariuden piiriin. Olimme kokeneet työelämässä monia asioita samalla tavalla ja puhuneet muustakin kuin ammattiin liittyvästä. Tultuani mukaan sain hänestä vapaamuurarillisen keskustelukumppanin monien vuosien ajaksi. Hän oli koko sydämestään vapaamuurari, jopa niin, että hänen käsiinsä uskottiin vuosia myöhemmin koko suomalaisen järjestömme johtaminen.

Vapaamuurarit ovat vieraanvaraisia, ja vierailija otetaan lämpimästi vastaan. Tämä on vanha perinne. Olen saanut kokea tämän kerta kerran jälkeen sekä kotimaassa että ulkomailla. Vierailut ovat antoisia ja opettavaisia. Jokaisella loosilla on nimittäin oma kulttuurinsa, vaikka muutoin toimittaisiinkin yhtenäisesti. Lisäksi eri maissa on toimintatapojen välillä suuriakin eroja, vaikka vapaamuurarit kautta maailman ovat ajatustavaltaan samanlaisia.

Oma loosini kokoontuu muutaman tunnin automatkan päässä asuinpaikastani. Ajamme matkat yhdessä vapaamuurariveljen kanssa, jolla on sama tilanne. Vuosien varrella nämä automatkat ovat tarjonneet runsaasti tilaisuuksia keskusteluihin jopa niin, että niistä on tullut kuin osa loosi-iltaa.

Olen tekniikan ihminen, jolla on takana sekä tutkijakoulutus että työvuosia teollisuudessa. Edustan siis ammatiltani ja yhteiskunnallisessa työjaossa asioita, joita on tapana kutsua “koviksi”. En kuitenkaan usko, että juuri kukaan ammattitovereistani olisi yksipuolisesti oman työnsä kuva, en myöskään minä. Jokaisella on sisimmässään paikka myös jollekin aivan muulle kuin arkiselle työlle ja vastuulle. Minulle vapaamuurarius on ovi sellaiseen maailmaan. Se viehättää, kutsuu ja antaa virikkeitä vuodesta toiseen.

Me vapaamuurarit olemme aivan tavallisia suomalaisia miehiä. Kuten muutkin, me koemme harrastuksessamme myös pettymyksiä, milloin omasta itsestä ja milloin toisista johtuvia. Useimmiten niistä pääsee yli omin pohdiskeluin tai muiden avulla. Silloin on tärkeää, että on ystäviä, joiden kanssa voi puhua avoimesti.

Harrastus merkitsee tavallisesti myös työtä ja vastuuta. Näin on käynyt minunkin kohdallani. Olen saanut tehtäviä sekä omassa loosissani että sen ulkopuolella. Nuo tehtävät ovat olleet monipuolisuudessaan inspiroivia, antoisia ja opettavaisia. Yhtäällä saatu kokemus on ollut hyödyksi jossakin muualla sekä vapaamuurarityössä että arjessa. Vapaamuurariharrastusta voi myös laajentaa. Niinpä olen ollut mukana tutkimusloosissa, ryhmässä, joka tekee alan tutkimustyötä. Siinä olen saanut kokea oman löytämisen iloa sekä kuunnella, mitä toiset ovat tutkimuksin selvittäneet.

Kiinnostavien tehtävien rinnalla arvostan virkistäytyminen mahdollisuutta, jonka vapaamuurarius minulle tarjoaa. Se on niin erilaista kuin työelämä, että arki jää loosi-iltana kokonaan taakse. Jos tuo ilta on perjantai, se irrottaa minut työstä ja ohjaa viettämään viikonloppua.

Minulla on ollut koko ajan perheeni tuki harrastukselleni. Vapaamuurarius pääharrastuksena vie siinä määrin aikaa, että myötämieli kotoa on välttämätöntä. Se on myös merkinnyt sitä, että olemme osallistuneet vaimoni kanssa moniin muurarillisiin perhetilaisuuksiin, oppineet niissä tuntemaan muita muurariperheitä ja saaneet heistä uusia yhteisiä ystäviä.

Veljeyden viidakoissa

11.5.2010
Heikki Kukkonen 
(julkaistu Koilliskulmassa v. 2002)

Kuulumme veljeskuntaan. Sen sisällä voimme tuntea olevamme suppeammankin veljespiirin jäseniä. Voipa meillä olla oikea verivelikin tässä yhteisössämme. Veljeys on eräs avainkäsitteitämme, ehkäpä suorastaan yksi vapaamuurariuden suosion suuria selittäjiä.

Veljeyttä ei voi ostaa, lainata, vaihtaa eikä varastaa. Sen luonne on toiselta puolen selvä ja yksinkertainen – ja toiselta aika selittämätön. Vapaamuurarillisia tilaisuuksia leimaa joskus voimakas veljeyden kokemus, yhteenkuuluvuuden tiheä tunne, vaikkapa veljesaterioiden myöhäisinä totuuden hetkinä – ja joskus taas ei lainkaan. Jonkin muurariveljen kanssa saavutetaan sama aallonpituus ponnisteluitta ja jonkin toisen kanssa pysytään aina etäisinä, ehkä hyvistä yrityksistäkin huolimatta.

Mitä tuollainen veljeyden laasti tai torjunnan piikkinahka meissä oikein voisi olla. Kuinka se toimii kahden välillä ja miten ryhmässä. Näihin kysymyksiin koetan tässä etsiä jonkinlaisia vastauksia, vain omaan ymmärrykseeni nojaten.

Veljeään ei voi valita

Lihallista veljeämme emme tietenkään pysty valitsemaan. Vapaamuurarilliset isoveljemme, siis he joiden veljiksi tulemme sisään päästessämme, ovat vähän samaa sukua. Heitäkään emme valitse, mutta he kyllä tulijan. ”Pikkuveljinä” olemme jokainen joutuneet oppilasmuurareina sukeltamaan keskelle vierasta heimoa, ja kaiken kukkuraksi kokolailla äkkiarvaamatta. Ei ihme jos tunsimme silloin olevamme hieman yksin, outoja menojaan harjoittavan ja ehkä vähän uhkaavaltakin tuntuvan kulttuurin parissa.

Astumme siis ikäänkuin katettuun veljeyden pöytään, valmiiden toimintatapojen keskelle. Saamme kohta kuulla ja havaita olevamme tuon jokseenkin tuntemattoman joukon veljiä. Sekä rituaalin muodot että veljesaterian tunnelma, yhtälailla yksityisten keskustelujen kanssa viestivät samaa: Sinut halutaan tähän veljespiiriin. Haluatko sitä itse, on kysymys johon joudut pian vastaamaan käytännössä.

Loosikulttuuri on kosketuspinta

Luulen että jo tuossa tilanteessa, pian ensimmäisen tai toisen asteen jälkeen, tulija alkaa punnita itseään ja arvomaailmaansa sitä veljeyden ilmapiiriä vasten, jonka hän ympärillään havaitsee. Oman ja kohdatun vastaavuus varmaan ratkaisevat. Yhteisen kosketuspinnan puntarointi alkaa aivan heti, sen pohtiminen ollaanko tultu oikeaan vai väärään joukkoon. Niinpä ensimmäiset kiinnikkeet ja myös orastavat säröt saattavat syntyä jo varhaisessa vaiheessa. Keskustelut joita käydään, puheet joita pidetään ja tunnelma joka vain syntyy, ovat viestejä veljeskunnan kirjoittamattomista säännöistä. Ne ovat jokaisessa loosissa aikalailla erilaiset, rituaalin ja muiden muotojen tiukasta yhtäläisyydestä huolimatta. ”Veljeyden mallikirjaa” ei missään loosissa liene kirjoitettu eikä suurloosi sellaista ole keksinyt vahvistaa. On vain monivivahteinen, kirjoittamaton tapa toimia, jokaiselle loosiveljeskunnalle ominainen loosikulttuuri. Siksi nuori veli kotiutuu yhteen loosiveljestöön eikä ehkä saattaisi ensinkään tehdä sitä toisessa.

Työstään mies tunnetaan

Veljeyden myöhemmän kehityksen kannalta saattaa olla aikalailla ratkaiseva kysymys se, millä tavoin käytännöllinen työtoveruus syntyy ja edistyy. Vaikka teemmekin fyysisessä katsannossa virtuaalista työtä, näkymättömien ongelmien parissa, on loosissa tehtävä vertauskuvallinen loosi”työ” kuitenkin siinä määrin ponnistuksia vaativaa, että se mittaa omaa ja kumppaniemme kuntoa. Tässä taitaa toimia aivan käytännölliselläkin tasolla ikiaikainen oppipoika – kisälli – mestari -kehityskaari. Tarkoin korvin kuulemme toisten opetuksia loosityössämme selviytymisestä. Näemme ja tunnemme työtovereitamme, välillä läheisestikin. Yhteinen kumppanuus luo ja karaisee veljeyttä, varsinkin jos näemme työtoverinkin ponnistavan tosissaan.

Näin loosityöskentely voi parhaimmillaan rakentaa hyvin käytännöllisellä tavalla sellaista työtoveruutta ennen tuntemattomien miesten välille, että siitä voi kohta syntyä ponnistuspohjaa myös aidolle veljeydelle. Näissä tilanteissa, vaikka vertauskuvallisissakin, rakennetaan nuorten veljien keskinäisen yhteenkuuluvuuden perusta.

Oikeastaan jokainen virkailijakunta muodostaa hyvin toimiessaan uuden veljeyden vuosirenkaan tai kerroksen yksittäisen veljen kumppanuuden ”sipuliin”. Se kasvaa kerrostumalla ulospäin samalla kun veljeyden ydinkoostumus tiivistymistään tiivistyy. Monisäikeinen veljeys saattaa näin kehittyä yhteisten kokemusten, ehkä koettelemustenkin kautta, loosinäytelmän vaativimmat roolithan ovat tunnetusti stressaavia.

Joka tapauksessa loosityö korostaa samanaikaisesti yhteistoiminnan voimaa, yhteisen edun vaalimista ja itsenäistä ajattelua. Niiden ristiaallokossa veljeyden on tultava toimeen – tai hukuttava.

Historian kaikuja

Nykyaikaisen muurariuden syntyaikoina valistus kohotti yksilöllisen ajattelun arvoa, kritiikittömänä pidetyn massahengen kustannuksella. Ehkä juuri siksi meidän opetuksissammekin kamppailevat yhä vielä yhteisyyden ja yksilöllisyyden painotukset. Ehyt veljeys on varmaan enemmän altruismin hedelmää kuin itsekkyyden.

Veljeä luvataan tukea mutta loosiakaan ei saa pettää. Näin kahdenvälinen ja monenkeskinen veljeys ovat kumpikin esillä, yhtä velvoittavina. Ja kuitenkin itsenäisten moraalisten valintojen välttämättömyyttä korostetaan, vieläpä ilman neuvon kysymistä veljeltä tai veljestöltä. Tässä törmätään julkisuudessakin esillä olleeseen ongelmaan loosissa luvatun veljen tukemisen ja yhteiskunnan asettamien velvoitteiden välillä. Aito ongelma syntyy vain jos veli ei noudata yhteiskunnan pelisääntöjä ja meidän olisi ummistettava siltä silmämme – veljeyden nimissä. Vääryyttä mahdollisesti tukeva veljeys on jo ehtinyt moraalisesti harhaan ennen koko ongelman esiintuloa. Siksi veljespiirin pitäisi kyetä pohtimaan moraalinkin ongelmia ajoissa ja luomaan sellainen eettinen toimintakoodi, joka ei luo ennakkomielikuvaa vääränkin tukemisen oikeutuksesta.

Näin meidät evästetään muuraripolullemme kaksitahoisesti; yhtäällä ajattelevina, itsenäisiä valintoja tekevinä yksilöinä ja toisaalla veljeyteen sidottuina sekä yhteisön voimaan nojaavina, samanmielisen joukon jäseninä. On yksilöllinen valinta, mihin oman veljeyden painopiste asettuu, onko se luonteeltaan monitasoista kuulumista, vai yhden suppean veljespiirin vetovoimaa. Tässä jännitteessä on muuan niistä haasteista, joita vapaamuurarius saattaa nykyihmisellekin tarjota. Profaanimaailmassa esiintyvä rinnastus yksilön yksityiseen problematiikkaan samanaikaisena lähiyhteisönsä ja yhteiskunnan jäsenenä ei ole kaukana.

Kuulumisen etuoikeus

Kaupunkielämälle yleensä ja suurkaupungille erityisesti pidetään tunnusomaisena mahdollisuutta elää ulkopuolisena, vapaana lähiyhteisön kontrollista. Tämä voi olla etu, ainakin tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa erillisyys saattaa muuttua vieraantumiseksi, henkiseksi kodittomuudeksi ja irrallisuudeksi. Tuollaista kehitystä voi korostaa moni nykykaupunkilaisuuden tunnusmerkki, kuten suvun siteiden löystyminen, naapuruuden ohentuminen ja usein tapahtuvat asuinpaikan vaihdot.

Tällaisessa maailmassa on kuulumisen ja liittymisen mahdollisuus kovin arvokas. Järjestöillä, jotka kykenevät nykyään tuon mahdollisuuden tarjoamaan, on selvä yhteiskunnallinen tilaus. Vapaamuurarius ja varsinkin sen piirissä koettu veljeys saattavat parhaimmillaan olla vastauksia tällaiseen urbanisaation mukanaan tuomaan uuteen yhteisölliseen kysyntään.

Irrottautujat

Miksi sitten loosipiiristä erotaan, miksei veljeys kanna? Kaikissa järjestöissä taitaa olla suunnilleen sama kolmannes aktiivijäseniä ja passiivisten enemmistö. Se ei kuitenkaan riitä selitykseksi kohdallamme. Kokonaan eroavat ovat veljeyden polulla sivuun joutuneita, ehkä jo alusta alkaen vaille kiinnittymispintaa jääneinä, kuten edellä pohdin. Jäseninä pysyttelevät, mutta epäaktiiviset saattavat tuntea joko olevansa jotain velkaa muurariudelle tai ehkä he pitävät sitä eläkepäiviensä sosiaalisena sadevakuutuksena, arkityön paineissa.

Epäaktiivinen jäsen on joka tapauksessa loosin veljeyden omalla kultavaa`allaan mitannut ja jollain tavalla köykäiseksi havainnut. Sellaisen ilmiön pitäisi aina antaa pohtimisen aihetta myös loosissa, ellei muille niin ainakin loosin veljeyslautakunnalle. Jokainen eroaja tai sivuun jättäytyjä ei todennäköisesti tee niin vaikeaa päätöstä pelkästään omasta itsestään johtuvista syistä. Veljeyden armottomaan peiliin on voitava kurkistaa myös loosissa – ja niin syvälle, että johtopäätöksiä kyetään tekemään. Veljeys on näet niitä elämän alueita, joilla selviytymiseksi on tehtävä jatkuvaa kehitystyötä. Sellainen työ on meidän järjestössämme loosityön elävää jatkoa.

Ihmisyhteisöön rakentuu aina sisäisiä jännitteitä – väistämättä. Joidenkin henkilökemiat eivät sovi yhteen, muutamien toimintatavat tai käyttäytyminen saattavat selittämättömästi ärsyttää toisia. Siksi uskoisin, että loosin sisäistä klikkiytymistä vastaan olisi kamppailtava aivan erityisellä ponnella. Sukupolvien ristiriidat koettelevat muurariyhteisöäkin. Kokenut tradition kantajien miespolvi haistaa helposti nuoremmissaan vastuuttomuutta arvokkaasta järjestöstämme.

Luottaminen ja vastuun antaminen ovat kuitenkin tunnetusti juuri niitä rakennusaineita, joista pitävät sillat tehdään sukupolvien välille. Jokainen nuori muurari, joka aistii itsensä tunkeilijaksi varttuneiden veljien tuuhean yhteisön laitamilla, on hukattu mahdollisuus.

 

Mitä vapaamuurarius on

14.4.2010
Risto Härmä
(Alustus Lions Club Puijon kokouksessa 21.3.2002)

Vapaamuurariuden olemuksesta ja merkityksestä ovat järjestön ulkopuoliset kirjoittaneet ja puhuneetkin paljon, mutta valitettavasti asiaa oikein ymmärtämättä useimmiten pelkkää roskaa. On todella hyvin vähän objektiivisia, asiallisia tutkimuksia tästä asiasta. Reijo Ahtokari, joka itsekin on muurari, väitteli viime vuonna Helsingin yliopistossa vapaamuurariuden ja julkisuuden suhteista maassamme. Kirja on hyvin suositeltava niille, jotka haluavat perusteellisemmin perehtyä asiaan.  Minä järjestöön jo 36 vuotta kuuluneena koetan tämän pikku esitelmän puitteissa antaa teille aavistuksen siitä, mikä tämä vanha ja kunnianarvoisa veljeskunta oikein on.

Vapaamuurarijärjestö nykyisessä muodossaan on lähes 300 vuotta vanha. On kuitenkin muistettava, että miesten kesken on ollut ammoisista ajoista alkaen samanlaisia menoja ja muotoja harrastaneita yhteisöjä. Mainittakoon esimerkiksi muinaisen Egyptin papit, pythagoralaiset, essealaiset, keskiaikaiset ritarikunnat ym. Keskiajalla rakennettiin paljon linnoja ja tavattoman tyylikkäitä kirkkoja eli katedraaleja. Nämä rakennettiin louhimoista otetuista ja työmaalla muotoilluista muotokivistä. Kirkkojen rakentajia nimitettiin jo silloin vapaamuurareiksi, johtuiko tuo nimi ehkä heidän vapaudestaan siirtyä rakennustyömaalta toiselle, jota yleensä ei muilla keskiajan ammattilaisilla ollut, vaiko siitä että eniten käytetty kivi oli pehmeähköä hiekkakiveä, jota nimitettiin free-stoneksi. Nämä kivimuurarit tekivät työtään työmaan äärellä olevassa työpajassa, jota sanottiin loosiksi. He olivat tarkkoja, etteivät ammattisalaisuuden levinneet ulkopuolisten tietoon, uudet oppipojat eli oppilasmuurarit työskentelivät loosissa mestarien ohjauksessa, kunnes he oppivat ammatin ja lähtivät kisälleinä etsimään uusia työmaita tai jäivät entisen mestarin alaisiksi. Vanhin loosin menoja kuvaava käsikirjoitus on peräisin 1300-luvun lopulta.

Uuden ajan alussa ainakin skotlantilaisissa rakentajalooseissa alettiin pitää pöytäkirjoja, joista osa on vieläkin tallella. Ihmeellistä kyllä, näihin rakentajalooseihin alettiin siellä ottaa mukaan uusia, ei operatiivisia jäseniä, jotka eivät siis olleet lainkaan rakennusalan ammattilaisia. Englannissa ei ole tietoja vanhoista rakentajalooseista, mutta sieltä löytyy tietoja jo 1600-luvulla toimineista pelkistä ei-operatiivisista vapaamuurareista koostuvista vapaamuurarilooseista. Näinä aikoina kivenhakkaajamuurarien yksinkertaiset oppilasmuurareitten vastaanottomenot ja ammattisalaisuuksien säilyttämistä tarkoittaneet vakuutukset muuttuivat monimutkaisemmiksi, opettavaisemmiksi ja alkoivat vähitellen muistuttaa nykyisiä vapaamuurarirituaaleja.

Valistuksen aikakausi 1700-luvulla vapautti yhteiskunnan aikaisemmasta aina noitavainoihin kärjistyneestä kirkon kontrollista, samoin maallinen valta alkoi siirtyä hallitsijoilta parlamenteille ja säädyille. Yhteiskunnallinen vapautuminen aiheutti valtavan innostuksen kaikkinaiseen klubi- ja seuratoimintaan. Salaseurat kukoistivat. Valistusajan filosofien mielestä ihmisen kasvatukselle ja kehitykselle oli pantava paljon painoa. Opetuksen sisältöä oli kouluissa muutettava. Vapaamuurarien toiminnan puitteet alkoivat muotoutua ihmisen sisäistä kehitystä koskevien filosofisten ajatusten pohjalta. Deismi oli uskonnollisena perusnäkemyksenä. Usko yhteen ylimpään, taivaan ja maan luojaan oli vapaamuurariuden ensimmäinen peruspilari. Kristillisellä pohjalla lepäävä kilta oli yhteisö. Syntyi asteisiin jaettu opettavainen järjestelmä, jonka avulla muurariveli sai lisätietoa elämän symbolisesta tarkoituksesta sanomaa ja elämänkäsitystä konkreettisella tavalla elävöittävien rituaalien ja juhlamenojen avulla. Tässä tuli voimakkaalla tavalla myös moraalinen puoli kuvaan mukaan, esim. hyväntekeväisyys ja ”ihmisenä ihmisten joukossa” -periaate. Syntyvän veljeskunnan ideologisena päämääränä oli paremman maailman luominen.

Vuonna 1717 neljä lontoolaista vapaamuurariloosia kokoontui eräässä sikäläisessä ”Hanhi ja halstari” -nimisessä ravitsemusliikkeessä ja he perustivat ensimmäisen suurloosin. Vuonna 1723 skotlantilais-englantilainen presbyteerinen pappi Anderson laati järjestölle, joka oli jo kasvanut 20 loosiksi, ensimmäisen perussäännön. Hän kokosi siihen vanhojen loosien käsikirjoituksista ”vapaan muurarin vanhat käskyt” ja ns. ”muinaisaikaiset rajapylväät”, joiden muuttamattomuus on ollut yksi järjestömme perusperiaatteista. Anderson toi ns. deistisen periaatteen vapaamuurariuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella jäsenellä tuli olla uskonto, joka perustuu korkeimman olemassaoloon, mutta sitä ei haluttu tarkemmin määritellä. Tämä tekee mahdolliseksi, että vapaamuurariloosiin voi kuulua eri kirkko- ja uskontokuntien jäseniä, myöskin esim. juutalaisia tai islaminuskoisia. Tähän on heti lisättävä, että vapaamuurariuteen ei kuulu mitään uskonkappaleita tai pelastussanomia, eikä se siis ole mikään uskonto. Ilmeisesti edellisen vuosisadan vainojen takia uskonnollinen tai poliittinen väittely vapaamuurarilooseissa on ollut siitä alkaen kielletty.

Suurloosiin liittyi pian lisää looseja, ja liike alkoi levitä nopeasti meren yli Ranskaan ja Amerikkaan. Ensimmäinen ruotsalainen loosi perustettiin v. 1735, ja Suomen Turussa pidettiin ensimmäinen vapamuurari-istunto vuonna 1757 tai mahdollisesti vuotta aikaisemmin. Suomalaisten loosien jäsenistö oli suurelta osalta Ruotsin armeijan upseereita. Suomen sodan sytyttyä katkesi toiminta. Ja kun Keisari Aleksanteri I kiesi salaseurat ja sen mukana kaiken vapaamuuraritoiminnan 1822 ja Nikolai I uudisti kiellon dekabristikapinan jälkeen (kapinan johdosta hirtettiin viisi kapinallista, joista Viljasen mukaan väitetään neljän olleen vapaamuurareita!) heti valtaan astuttuaan, tuli suomalaiseen vapaamuurariuteen sadan vuoden katkos. Vasta Suomen itsenäistyttyä amerikansuomalaiset siirtolaiset toivat vapaamuurariuden takaisin Suomeen v. 1922.  Silloin 22 suomalaista liittyi vapaamuurareiksi perustaen Suomi-loosi no 1:n, säveltäjämestari Jean Sibelius oli yksi heistä. Nykyisin Suomessa on yli 142 loosia ja lähes 6000 jäsentä uudelleen henkiin herätetyn ruotsalaisen veljeskunnan 1000 jäsenen lisäksi. Maailmalla lienee noin 5 miljoonaa vapaamuuraria.

Vapaamuurariliike on periaatteiltaan pysynyt hyvin samanlaisena. kuin se oli jo syntyessään. Vain ulkonaiset muodot ja sen rituaalit ovat aikojen kuluessa jossain määrin muuttuneet. Eräs saksalainen lähde määrittelee nykyisen vapaamuurariuden seuraavasti: vapaamuurarius on viimeinen aitoon vihkimysjärjestelmään perustuva järjestö, joka periytyy keskiaikaisista tuomiokirkkojen rakentajista, ja joka käyttää kokouksissaan vanhoja rakentajien muodollisuuksia. Se yhdistää miehiä eri uskonnoista, roduista ja säädyistä, jotka nimittävät toisiaan veljiksi. Järjestö tavoittelee kunnianarvoisin rituaalisin menoin eettisiä elämänarvoja, aidon inhimillisyyden vaalintaa ja henkisiin arvoihin syventymistä. Se puolustaa suvaitsevaisuutta, vapautta ja ihmisarvoa. Järjestö muodostuu looseista ja suurlooseista, ja se on levinnyt kaikkiin maihin, joissa on vapaamielinen perustuslaki. Diktatuureissa se on ajatuksenvapauden takia kielletty.” Usein tähän vielä lisätään, että se ei ole mikään uskonto tai salaseura.

Kuitenkin edellä mainitusta huolimatta pelkkä sana ”vapaamuurari” on kautta aikojen ollut omiaan herättämään epäilyksiä, ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä. Vapaamuurariudessa epäillään olevan luvattomia salaisuuksia. Meistä on tehty syntipukkeja mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, vapaamuurareita on vainottu tai järjestön toiminta on yritetty lopettaa.

Todettakoon ensiksi, ettei kyseessä ole mikään salaseura. Vapaamuurarijärjestön säännöt, organisaatio ja tavoitteet ovat täysin julkisia. Lisäksi suurin osa looseista on tälläkin hetkellä rekisteröityjä yhdistyksiä. Esimerkkejä todellisista salaseuroista ovat eräät nykyajankin terroristijärjestöt. Loosit ovat kuitenkin ulkopuolisilta suljettuja, mutta niinhän ovat useimmat muutkin klubit, kuten esim. Leijona ja Rotary-järjestöt. Päinvastoin kuin leijonat, vapaamuurarit haluavat toimia hiljaisuudessa. Aivan pariin viime vuosikymmeneen asti järjestö sivuutti vaikenemalla kaikki sitä vastaan tehdyt hyökkäykset, mutta tuo periaate on vanhentunut, eikä enää vastaa nykyisen informatioyhteiskunnan vaatimuksia. Se on ollut omiaan vahvistamaan vanhoja väärinkäsityksiä.

Vapaamuurareilla on kuitenkin joitakin asioita, joista emme puhu ulkopuolisille. Istuntomme jakautuvat aina kahteen osaan, aluksi on ns. juhlameno, joka on tavallisesti kokelaan vastaanotto ja sitten sitä seuraava ns. veljesateria. Vastaanottoseremonia on vertauskuvallinen näytelmä, jonka päähenkilönä on kokelas, mutta kaikki läsnä olevat osallistuvat siihen. Jotta mikä tahansa näytelmä olisi vaikuttava, ei sen juonta ja sisältöä pidä etukäteen paljastaa katsojalle, eli tässä tapauksessa kokelaalle. Siksi emme halua puhuttavan rituaaleista.  Nämä rituaalit ovat olleet jokseenkin samanlaisia jo useita satoja vuosia, ne alkavat yleensä rukouksella, sen jälkeen kokelaan esittelyllä Toinen osa istunnosta on juhlallisen muotoinen veljesateria.

Rituaaliin kuuluu aina myös vakuutus, jossa kokelas lupaa noudattaa näytelmässä opetettuja moraalisia ja eettisiä ohjeita. Englantilaiset liittivät 300 vuotta sitten näiden vakuutusten loppuun symbolisia kauhistuttavilta kuulostavia rangaistuksia, mikäli kokelas rikkoo lupauksensa. Näitähän ei ole koskaan edes ajateltu toimeenpantavaksi., ja ainut käytettävissä oleva rangaistus järjestössämme on sama kuin muuallakin, eli erottaminen, eikä muuta. Monissa maissa ja osaksi Suomessakin nämä uhkaavat sanat on jätetty kokonaan pois kokelaan vakuutuksista. Todettakoon tässä, että esim. presidentti Koivisto ollessaan Suomen pankin pääjohtaja sanoi, että jos devalvatio tulee, niin tästä poikki ja pyyhkäisi sormella kurkkuaan.

Toinen salaisuus on järjestön jäsenen tunnistaminen. Nykyisin paremmissa piireissä jäsen tunnistetaan magneettikortilla, joka pannaan ovilukkoon ja lukko aukeaa. Vapaamuurarit ovat korvanneet tämän satoja vuosia sitten määrätyillä viittauksilla, tunnussanoilla ja tervehdystavoilla, jotka ovat erilaisia eri asteissa. Toisin sanoen on satoja erilaisia yhdistelmiä ja jos osaa esittää oikean, jäsen kelpuutetaan seuraan vaikkapa ulkomailla.

Kaikki edellä mainitut ”salaisuudet” on itse asiassa paljastettu jo satojen vuosien aikana moneen kertaan ja ne löytää helposti esim. ulkomaisista postimyynneistä saatavista kirjoista, joten itse asiassa mitään kovin suurta salaisuutta ei ole, eivätkä rituaalit sisällä minkäänlaisia sensaatioita. Suurin salaisuus on se tunnelma, jonka läsnäolija ja erikoisesti kokelas voi saavuttaa menojen aikana – se on sisäinen kokemus, eikä sitä luonnollisesti voi paljastaa ulkopuolisille.

Vapaamuurarillinen opetus tapahtuu symbolien avulla. Sellaisia ovat esimerkiksi muinaisten rakentajien työkalut, kuten luotilanka, joka osoittaa, kuinka ihmisen pitäisi seistä suorana niin lähimmäistensä kuin Luojansakin edessä. Toisena esimerkkinä mainitsisin kivinuijan, jolla meidän pitäisi lohkoa itsestämme pois pahoja särmiä yrittäessämme vähitellen muuttua säännöllisen muotoiseksi rakennuskiveksi temppeliin, joka ei ole käsin rakennettu vaan on ikuisesti taivaassa, jne.

Vakavan moraalisen opetuksen ja etiikan harrastamisen takia vapaamuurariutta on usein epäilty uskonnoksi, mutta sitähän se ei ole missään tapauksessa. Kymmenen vuotta sitten vapaamuurariutta arvosteltiin myöskin eduskunnassa. Suomen suurloosi antoi silloin kaikki suomalaiset rituaalikirjat ja perussäännöt Suomen kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Harri Heinon tarkastettaviksi. Hän on kirjoittanut niistä kaksikin tutkielmaa, joissa hän totesi, ettei Suomen vapaamuurareilla ollut mitään koiruuksia mielessä, tai että vapaamuurareilla olisi mitään toisenlaista uskonkäsitystä kuin on Suomen kirkolla. Hän myös totesi, ettei hän tiennyt mitään muuta kirkon ulkopuolista seuraa, jossa olisi löytynyt yhtä monta Suomen luterilaisen kirkon uskollista ystävää ja kannattajaa kuin vapaamuurareista. Samalla loppui kirkon arvostelu vapaamuurareista. Valitettavasti kirkon ja vapaamuurariuden suhteet eivät ole kaikkialla niin kuin Suomessa. Roomalaiskatolinen kirkko on vastustanut vapaamuurariutta pian 300 vuotta ja on julkaissut aikaisemmin useita kirjelmiä sitä vastaan. Samaten eräät muut enemmän tai vähemmän fundamentalistiset uskonsuunnat, kuten esim. mormonit, ovat pitäneet vapamuurariutta erillisenä harhaoppisena uskontona. Syynä lienee, että muurariloosissa voidaan yhdessä pyytää siunausta ”Maailmankaikkeuden korkeimmalta arkkitehdilta”, jolla jokainen tietysti tarkoittaa korkeintaan, oli se sitten Jeesus tai Allah.

Eri asia on, että vapaamuurari-sanaa, kuten demokratiaakin, voidaan tulkita monella tavalla. Ulkomailla on ollut ja on vieläkin järjestöjä, jotka nimittävät itseään vapaamuurareiksi, mutta eivät mitenkään täytä niitä ehtoja, joilla me määrittelemme vapaamuurariutta. Suomessa näitä järjestöjä sanotaan valevapaamuurareiksi. Näistä mainittakoon italialainen mafiaa lähellä ollut P2- loosi.

Poliittisia vastustajia on muurariudella ollut aina, lähinnä niitä ovat olleet yksinvaltiaat ja diktaattorit. Mielestäni voi pitää järjestöllemme suosituksena, että sen kiivaimmat vastustajat viime vuosisadalla ovat olleet Mussolini, Hitler, Franco ja Stalin. Hitler tarvitsi syntipukkeja epäonnistuneisiin asioihin, ja nämä olivat juutalaiset ja vapaamuurarit. Tämä muurariuden vastainen kiivas natsipropaganda heijastui myös maahamme, ja se selittää monet sen aikaiset ilmiöt ja eräät viime vuosienkin reaktiot. Natsipropagandassa käytettiin päättömiä väitteitä, mm., että Stalin olisi ollut kansainvälisen muurarijärjestön suurmestari, että vapaamuurarit olivat kavaltaneet Saksan armeijan ensimmäisessä maailmansodassa, mikä johti Saksan häviöön ym. Asiahan on niin, että vapaamuurarius ei ole siinä mielessä kansainvälistä, koska sillä ei ole koskaan ollut mitään kasainvälistä päämajaa, kuten esim. rotareilla tai leijonilla, vaan jokaisen maan muurariutta johtaa oma kansallinen suurloosi.

Kolmas laji vastustajia on ns. keltainen lehdistö. Nämä tarvitsevat irtonumeromyyntiä varten aina silloin tällöin mojovan jutun, jonka totuudenmukaisuudesta ei niin väliä, mutta josta voi vetää mahtavia otsikoita. Vapaamuurarius on eräs tällainen aihekokonaisuus. Mm. Apu-lehti löysi jokunen vuosi sitten yli 100 vuotta sitten ilmestyneen ja myöhemmin uudelleen painetun amerikkalaisen muurariuden vastaisen kirjasen, nimeltään peräti Textbook of freemasonry. Se on erään Ronayne’ n kirjoittama, joka oli joskus 1870-luvulla todella ollut loosin mestarina, mutta keksi sitten oivan ansiotavan. Hän perusti teatterin, joka esitti maksusta vapaamuurarirituaaleja yleisölle. Alussa menestys oli hyvä, mutta kun yleisö alkoi vähentyä, hän keksi uusia ”paljastuksia”, jotka muuttuivat ajan kuluessa yhä hullummiksi ja lopuksi hän kirjoitti mainitun kirjasen luomuksistaan. Tässä kirjasessa mm väitettiin vapaamuurarien suunnittelevan ja salaavan rikoksia looseissa. Aikojen kuluessa on vapaamuurariudesta kirjoitettu harvinaisen paljon puhdasta roskaa, johon palailemalla näille lehdille riittää aineistoa, jos he sitä haluavat penkoa. Valitettavasti jutuissa ei kuitenkaan ole mitään perää.

Selväähän on, ettei Ronayn teoksen tiedoilla ole mitään tekemistä nykyisen suomalaisen muurariuden kanssa. Suomessa vapaamuurari vakuutuksessaan sitoutuu paitsi eettisiin ja moraalisiin opetuksiin myös nimenomaan noudattamaan Suomen tasavallan lakeja ja asetuksia. Epäilen, ettei monenkaan muun järjestön jäsenen tarvitse juhlallisesti vakuuttaa uskollisuuttaan maamme laeille. Tämän sinänsä pitäisi riittää todistamaan, ettei vapaamuurari tuomarina voi toimia lain vastaisesti. Tuomari on aina yhtä esteellinen, kuuluipa hän sitten vapaamuurariloosiin, rotary- tai leijonaklubiin tai mihinkä tahansa seuraan, jossa hän on toiseen jäseneen eli asianomaiseen läheisesti tutustunut.

 

Vapaamuurarius ja työ

8.3.2010
Jukka Viinanen
(Alustus vapaamuurarikonventissa Lahdessa 1.9.2007)

Hyvät naiset ja herrat

Esitykseni aiheena on vapaamuurarius ja työ, ja käsittelen niitä tavallaan kahdesta näkökulmasta. Toisaalta loosin puheenjohtajan eli mestarin näkökulmasta ja toisaalta yritysjohtajan näkökulmasta.  Samalla tulee esiin se haaste, joka näissä tehtävissä liittyy ajankäyttöön. Taustaksi kerrottakoon, että olen kahteen otteeseen toiminut Humanus 61 -loosin mestarina eli puheenjohtajana. Ensin vuonna 1992 jolloin toimin Nesteen kemian teollisuuden johtajana ja toisen kerran loosin ikään kuin odotettujen puheenjohtajaehdokkaiden jouduttua ulkomaankomennukselle vuonna 2004, jolloin toimin Orion-yhtymän pääjohtajana.

Kuten kaikki muistatte, vuonna 1992 vallitsi Suomessa lama ja koko eurooppalaisessa petrokemian teollisuudessa kriisi. Neste Oy oli tuolloin Euroopan suurin petrokemian yhtiö. Ottaessani mestarin tehtävät vastaan en osannut aavistaa, että Euroopan petrokemian alan kattojärjestössä tapahtui ikävä kuolemantapaus, josta syystä minut valittiin vuoden 1992 alkupuolella järjestön johtoon. Ajattelin tuolloin, että nyt taisi tulla liikaa yhdelle miehelle ja että tästä ruljanssista en taida selvitä, mutta kun nyt olin leikkiin ryhtynyt, niin ajattelin myös siinä pysyä.

Vuonna 2004, tullessani loosin mestariksi, Orion oli juuri toipumassa vaikeimmasta kriisistään, jolloin oli jouduttu tekemään huomattavia irtisanomisia yhtiössä, ja toimitusjohtajan tehtävänä oli palauttaa ihmisten usko tulevaisuuteen. Jouduin tuolloin pääjohtajan tehtävien lisäksi ottamaan käsiini tärkeimmän tulosyksikön toimitusjohtajan viran. Eli tilanne silloinkin oli varsin tiukka täällä varsinaisessa työelämässäni.

Toimintamme looseissa on työtä, jonka tarkoituksena on jalostaa itsestämme parempia ihmisiä ja kansalaisia. Tämä tapahtuu noudattamalla rituaalia, jonka sisältö koostuu erilaisista seremonioista ja legendoista, mutta joka sisältö on ulkopuolisille salainen. Se on aina samanlainen ja kuitenkin aina erilainen. Vapaamuurarijärjestön traditio perustuu muinaisiin kirkonrakentajien yhteisöihin ja täältä juontaa myös omat juurensa meidän työskentelytapoihimme.

Kun ajattelen työskentelyämme loosissa ja tätä normaalia yrityselämän työskentelyä ja varsinkin tietenkin omasta näkökulmastani toimitusjohtajana, löydän paljon yhtäläisyyksiä näiden johtajatehtävien välillä. Ennen kuin voi tulla loosin puheenjohtajaksi, mestariksi, on täytynyt kulkea useita vuosia kestänyt tie, jossa on täytynyt perehtyä toimintaamme varsin monipuolisesti. Tämä on tapahtunut osallistumalla itse rituaalin erilaisiin tehtäviin, suorittamalla niitä, täten joutuen syvällisesti pohtimaan sen sisältöä ja opetuksellista merkitystä. Vasta sitten kun hallitsee toimintamme kokonaisvaltaisesti ja ymmärtää eri toimintojen väliset riippuvuudet voi tulla valituksi mestariksi.

Samalla tavoin tietysti ei ketään koulunpenkiltä toimitusjohtajaksi nimitetä vaan sekin edellyttää pitkää, monipuolista kokemuksen kartuttamista, oppimista monilla tavoin toimitusjohtajan vaativaan tehtävään. Ilman, että on saavuttanut kokemusta yrityselämän kaikilta osa-alueilta, ei tuon tehtävän menestyksellinen hoitaminen yleensä ole mahdollista. Aivan samoin kuin tehtävämme loosissa yrityselämässäkin vuosi vuodelta tehtävät muuttuvat vaativammiksi ja kokonaisuudet suuremmiksi.

Kun ajattelen toimintaani pörssiyrityksen toimitusjohtajana, eräs tärkeimpiä asioita on, että minulla on käytettävissäni organisaatio, jonka toimivuuteen voin täysin luottaa. Omat alaiseni johtoryhmässä tulee olla valittu siten, että he suoriutuvat tehtävistään parhaalla mahdollisella tavalla ja näin ollen tietysti mahdollistavat myös minun onnistumiseni. Olen itse käyttänyt varsin runsaasti aikaa kouluttaakseni nuorempia esimiehiä yhtiöissäni hyviksi esimiehiksi, sellaisiksi, joita ihmiset kunnioittavat ja mielellään ovat mukana yhteisten päämäärien saavuttamisessa. Myös luottamuspääoman hankinta on johtajille tärkeää. Loosin toiminta olisi mahdotonta ilman sen työskentelyyn täysin omistautunutta työskentelijäjoukkoa. Puheenjohtaja ei yksin sen enempää yrityselämässä kuin rituaalissakaan voi asioita viedä eteenpäin.

Käytän paljon yrityselämän koulutuksessa, paitsi tärkeimmästä johtamistaidon oppaasta eli Tuntemattomasta sotilaasta ottamiani oppeja, myös meidän vapaamuurarien rituaalin opetuksia. Eräs merkittävimpiä opettajia näiltä osin on ollut professori Matti Peltonen, jonka opetuksia aikanaan Sompalan kesäseminaarissa sain kuunnella. Usein käytän häneltä oppimaani lausetta, että valtaa pitää käyttää, mutta ei pidä näyttää, että valtaa käyttää. Monia muitakin tällaisia hyödyllisiä fraaseja on jäänyt Matti Peltosen opetuksista mieleeni.

Miten sitten olen onnistunut hoitamaan sekä toimitusjohtajan tehtävää että mestarin tehtävää samanaikaisesti huolimatta siitä, että kuten kaikki tiedätte, toimitusjohtajatehtävässä kaikkein niukin resurssi on aika? Miten on voinut löytyä aikaa myös velvollisuuksiini loosissa? Voin tässä kyllä tunnustaa, että olen huomattavan monta kertaa jäänyt pois loosin istunnosta työkiireitteni takia, mutta en silloin kun vastuullani on ollut mestarin tai muu korkea virkailijan toimi. Niiden hoitaminen on ollut kunniatehtävä, jossa työkiireetkin ovat saaneet väistyä. Mutta jos ei tuollaista virkaa ole ollut, niin valitettavasti työ usein on vienyt etusijan. Järjestömme on onneksi tässä suhteessa salliva. Aina tauon jälkeen ollessani tilaisuudessa osallistua on veljien vastaanotto ollut lämmin ja ystävällinen. Tämä on opettanut, että myös työelämässä ihmisten elämäntilanteet vaihtelevat jo pelkästään perhesyistä. Molemmat vanhemmat ovat usein uraihmisiä, jommankumman on haettava lapset päiväkodista jne.

Minulta on joskus kysytty, onko minulla ollut hyötyä vapaamuurariudesta urallani ja onko vapaamuurarius vaikuttanut jotenkin toimintaani toimitusjohtajana. Luulen, että työhöni toimitusjohtajana tuskin on vapaamuurarius vaikuttanut muutoin kuin mitä aiemmin olen maininnut eli elämällä niiden oppien mukaan, joita olen saanut vapaamuurariudesta oppia. Olen ehkä sitten käyttäytynyt siten, että urani työelämässä on ollut verrattain nousujohteinen. Jos taas sitten kysytään, onko vapaamuurarius vaikuttanut päätöksiini yritysjohtajana, vastaus on hyvin selkeä, ei ole vaikuttanut eikä saakaan mielestäni vaikuttaa. Erityisestihän tällaisia väitteitä joskus kuulee, että otti kaverinsa, vapaamuurarin töihin ja syrjäytti pätevämmät. Näinhän ei tietenkään voi kukaan kunnon mies toimia.

Sen sijaan luulen, että vaikken tiedä, olen palkannut vapaamuurareita töihin. En ole koskaan sitä keneltäkään kysynyt eikä sitä kukaan työhön hakija ole koskaan kertonut, mutta kyllä aivan mukavalta tuntui, kun eräänä päivänä eräs alaisistani tuli luokseni ja kertoi anoneensa pääsyä vapaamuurariksi ja mainitsi myös tietävänsä, että olen itse vapaamuurari. Kun tiedustelin häneltä syytä anomuksen jättämiseen, hänen vastauksensa oli minusta varsin hyvä. Hän nimittäin vastasi, olen tässä elämässäni seuraillut muutamien sellaisten miesten toimia, joiden tiedän olevan vapaamuurareita ja haluaisin itsekin tulla heidän kaltaisekseen. Hän ei varmaan minua tarkoittanut vaan muita, mutta vastaus oli mielestäni erinomainen.

Työelämässä ratkaisevat taidot, tiedot, osaaminen, ei se, kuulutaanko johonkin järjestöön tai ei.

Eräs tärkeimpiä oppeja, joita olen työelämään muurariudesta saanut, on se, että meille opetetaan arvopohjaista ajattelua. Esimerkiksi oikeudenmukaisuus, joka on eräs vapaamuurareiden periaatteista, on yritysjohtajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Oikeudenmukaisuus yrityselämässä tarkoittaa sitä, että kenenkään ei tule saada huonoa kohtelua, mutta myös sitä, että kukaan ei voi saada toista parempaa kohtelua, vaan kaikkien asioita on tarkasteltava tasapuolisesti.

Me saamme kyllä looseissa ihan monia suoranaisia hyviä oppeja sovellettavaksi käytännössä liike-elämään, joista on selvää, suoraa hyötyä. Kun mainitsin nuo kaksi mestarikauttani aluksi, niin haluaisin niihin myös lopettaa. Olin siis tosi tukalassa tilanteessa vuonna 1992, samalla piti johtaa Nesteen kemian divisioonaa ja olla hallituksen jäsenenä ja johtaa myös petrokemian järjestöä, joka toimiala oli kriisissä ja sielläkin jouduin hyvin suuriin tehtäviin paneutumaan. Loosin mestarin tehtävä pelotti näistä ehkä kaikkein eniten, mutta silloin, samoin kuin vuonna 2004 tilanteessani sain kokea loosissa puheenjohtajana sen tuen, jonka kaikki veljet varauksetta puheenjohtajalleen antoivat. Se ymmärrys, että työpaineeni olivat lähes ylivoimaiset, veljien keskuudessa, antoi minulle paljon anteeksi ja valtavan hienon tunteen siitä, miten se tuki konkreettisesti tuntui hyvältä.

Kun olin ajatellut, että tämä puheenjohtajuus istunnoissa vie viimeisetkin voimani, kävi kyllä täysin päinvastoin. Niiden 3 – 4 tunnin aikana, jotka kerran kuussa iltaisin käytin istuntoihin, sain merkittävästi uutta voimaa jaksaakseni työelämän kriiseissä. Istunto rauhoitti mieleni ja vei ajatukseni väkisin pois polttavista ongelmista, ja kun sitten lopulta istunto suljettiin ja yhdessä veljien kanssa istuin veljesaterialla, olin todella virkistäytynyt.

Lopuksi sanoisin vielä kerran, että uskon, että vapaamuurarin taival on opettanut minulle monia sellaisia asioita, joita muutoin en olisi eväikseni saanut. Uskon vakaasti, että ainakin pienessä määrin ihmisenä olen kehittynyt sellaiseen suuntaan, jota jälkeenpäin tarkasteltuna ei ole tarvinnut katua.

Onko kaikki kaupan?

12.2.2010
Kari Neilimo 
(Puheenvuoro Lahden vapaamuurarikonventissa 1.9.2007)
Hyvät veljet

Tälle puheelle määritelty otsikko on kiinnostavan provokatorinen. Se heittää pohdittavaksemme kysymyksen siitä, onko maailmassa ja elämässämme jotain sellaista pysyvän arvokasta, jota ei voi markkinahinnoitella tai josta emme halua mistään hinnasta milloinkaan luopua. Onko jotain niin arvokasta, jota haluamme jopa puolustaa uhrauksin?

Otsikon kysymyksenasettelu on painotettu hieman pessimismivoittoisesti. Se sisältää ajatuksen, että varsin moni asia, ehkä kaikki, olisi elämässämme kaupan – voisimme luopua niistä rahasta tarpeen tullen. Pelkästään näin tarkasteltuna ja tästä näkökulmasta kysymykseen vastattaessa saattaa meidän monen mieleen nousta melko synkkä kuva maailmastamme ja sen ihmisyhteisöstä. Mihin olemmekaan menossa? Kuuluuko kaikki se, mitä olemme pitäneet arvokkaana ja puolustettava, enemmänkin menneeseen maailmaan kuin tulevaan? Näin tuskin on asianlaita. Siksi onkin varmasti syytä tarkastella teemaa ”Onko kaikki kaupan” etsimällä näkökulmia ja vastauksia kysymykseen vastausten ääripäistä – ” kaikki voi olla kaupan” tai ”on paljon asioista, jotka eivät ole kaupan.”

Onko kaikki kaupan? Kysymykseen vastaaminen voi tapahtua hyvin monella eri tasolla. Voimme tarkastella asiaa globaalisti, kansainvälisesti, eri uskonto- ja kulttuuripiirien, yritysten ja yhteisöjen, myös tämän veljeskuntamme ja tietysti aivan erityisesti yksilön näkökulmista. Vastaukset voivat vaihdella. Mikä voi olla täysin hyväksyttävää kauppatavaraa, toimintaa tai arkitodellisuutta jossakin toisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, voi olla jossakin toisessa kiellettyä tai epämoraalista.

Länsimaisessa kulttuurissa lapsityövoiman käyttö on kielletty ja sitä pidetään epämoraaliseen yritystoimintaan kuuluvana, mutta monissa Afrikan ja Aasian maissa se on arkitodellisuutta ja monella tavalla myös hyväksyttävää. Onko kaikki kaupan – siihen vastaaminen on siis myös elämänkatsomus- ja kulttuurisidonnainen ilmiö. Vastauksia voi antaa selkeästi vain oman eettisen koodistonsa mukaisesti – ja se taas on yhteiskunta- ja kulttuurisidonnainen ilmiö suuressa määrin.

Kun siis seuraavaksi pyrin vastaamaan asetettuun kysymykseen, teen sen omasta näkökulmastani – länsimaalaisena, suomalaisena, kristittynä ja vapaamuurarina. Joku toinen voisi toisista lähtökohdista vastata toisinkin.

Lähdetään kysymykseen vastaamisessa liikkeelle yritystoiminnasta, jolle markkinatalousajattelumme mukaisesti on annettu tehtäväksi toimia tehokkaana tuotteiden ja palveluiden tuottajana sekä tätä kautta hyvinvoinnin luojana yhteiskunnan jäsenille. Onko yritystoiminnassa kaikki kaupan? Millaisin arvoin yritykset toimivat, vai onko ”business vain businesta – rahan ansaintaa arvoista ja keinoista piittaamatta”?

Onko yritystoiminnassa moraaliseettisiä arvoja ja miten nämä arvot ohjaavat äärimmäiseen tehokkuuteen pyrkivien kvartaalitalousyritysten toimintaa – vai ohjaavatko ollenkaan? Alistaako pyrkimys maksimoida yritystoiminnan tulos ja osakkeenomistajien sijoituksen arvo kaikki muut arvot toissijaisiksi yritystoimintaa ja ihmisten käyttäytymistä ohjaaviksi tekijöiksi?

”Business of business is business”. Tämän Milton Fiedmanin, taloustieteen ääriliberaalin edustajan esittämän ajatuksen voisi kytkeä eräänlaiseksi perustaksi sille ajattelulle, jota edellä lyhyesti kysymysten muodossa pohdittiin. Suomeksi Friedmanin toteamuksen voisi sanoa muodossa – ”raha ei haise”. Liike-elämän ei tällöin nähdä sisältyvän mitään erityistä moraalista ulottuvuutta. Siellä, missä friedmanilainen liberaali talousmalli on merkittävässä määrin toteutunut käytännössä, monet ihmiset ovat joutuneet kärsimään kovan markkinatalouden kurimuksessa. Liki kaikki on ollut kaupan – ihmisten työ, elinolosuhteet ja luonnonvarojen käyttö, jopa mielipiteetkin. Samanlaisia kehityspiirteitä on ollut myös sosialististen valtio- ja talousjärjestelmien maissa ennen näiden yhteiskuntien sortumisia. Epädemokraattisuus ja kansalaisten turvattomuus valtiokoneistoa vastaan on ollut tyypillistä sosialistisissa yhteiskunnissa. Mielipiteet ovat olleet kaupan ja vain yhdenlainen totuus on ollut julkisesti sallittua. Erilaiset mielipiteet on vaiennettu. Kotirauha ja oman elämän on ostettu vaikenemalla. Korruptoituneissa yhteiskunnissa rahalla on saanut parempaa koulutusta, terveydenhoitoa ja etuoikeuksia. Paljon on ollut kaupan.

Suomalaisesta näkökulmasta, meidän arvojamme korostaen, tuntuu siltä, että liian moni elämän perusasia on ollut ja on yhä kaupan eri puolilla maailmaa. Median välityksellä piirtyvä ihmisten eriarvoisuudesta kehitysmaiden kasvutalouksissa säpsähdyttää suomalaisen ihmisen. Toiset myyvät itseään ja toiset korjaavat rahamittaisen tuloksen. Moni asia tuntuu olevan kaupan.

Mistä suomalaisessa talouselämässä nyt keskustellaan? Onko Suomi myytävänä?

Suomalainen talouslehdistö on viime vuosina enenevässä määrin kirjoittanut omistuksesta, erityisesti suomalaisesta omistuksesta yrityksissä. Lainaan muutamia otsikoita keskeisistä talouslehdistämme: ”Suomi-neito on vapaata riistaa”, ” Omistajuus on kateissa Oy Suomi Ab:ssä ”, ”Pääkonttorit katoavat – tuleeko Suomesta banaanivaltio?”, ” Uhkaako ulkomainen omistus Suomen taloutta? ” ja ” Suomi myydään liian helposti ulkomaille ”. Nämä Kauppalehdestä, Talouselämä-lehdestä ja Taloussanomista poimitut otsikot ovat nostaneet esille kysymyksen suomalaisesta omistamisesta, kansallisvarallisuudesta sekä omaehtoisesta mahdollisuudesta päättää kansallisesti merkittävien resurssien käytöstä. Onko suomalainen omistus itseisarvo vai jäänne menneen ajan yritysmaailmasta, joka ei palaa. Onko isänmaakin nykyisin kaupan?

Siirrytään seuraavaksi yritysmaailmasta yksityisten ihmisten maailmaan. Otetaan esimerkki siitä, miten koko ihmiselämä voi olla kaupan maailmassamme.

Tämän äärimmäisen esimerkin siitä, että maailmassa voi nykyisin kaikki olla kaupan, voimme löytää toimittaja Jaana Kannisen kolumnista, jossa hän tarkastelee kokemuksiaan Etelä-Amerikassa suomalaisen ihmisen silmin. Hän kirjoittaa seuraavasti:

”Kaukana kotoa asuessa törmää välillä niin lujaa seinään, että pää on haljeta. Se tapahtuu silloin, kun omat arvot ja ympäröivän maailman arvot ovat kuin eri planeetalta. Eurooppalaisten arvojen kasvattaman ihmisen on välillä vaikea ymmärtää, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Täällä kaikki voi olla kaupan, myös elämä ja kuolema. Business menee etiikan edelle. Oma perheeni sai sen kokea karvaasti.

Perheenjäsenemme joutui äkilliseen leikkaustilanteeseen ja vietiin sairaalaan. Sairaala edellytti 3000 euron shekkiä etukäteen. Mistäpä sellainen olisi ollut Visa-maksamiseen tottuneilla suomalaisilla mukana. Ei auttanut suomalaisen vakuutusyhtiönkään välittömästi antama sitoumus, että matkavakuutukset ovat kunnossa ja hoito korvataan. Sairaala vaati etukäteen käteistä – ”cash” –

ennen ei leikattaisi. Kirurgi juoksi vähän väliä potilaan, jonka tila paheni koko ajan, ja henkilökunnan välillä kyselemässä, onko talous kunnossa? Kun ei ollut hänen mielestään, leikkaus lykkäytyi koko ajan. Hengenmeno oli lähellä, vaikka lopulta operaatio onnistuikin, kun viimein saatiin Suomesta keskellä yötä vakuutusyhtiön kirjallinen sitoumus maksusta ”. Ihmisen koko elämä tuntui olevan kaupan, vieläpä ”cash”-muodossa.

TK-veljemme Pertti Peltolan Tämän kesän Sompalan aateseminaarissa esittämä lainaus Henry Millerin ” Kauppamatkustajan kuolema ” -näytelmän Charleyn sanoista: ” Niin, lopultakin ainoat asiat, mitä sulla on tässä maailmassa, ne on ne, mitä sä voit myydä”, liittää edellä kuvatun tositapahtuman kirjailijan terävään yhteiskunta-analyysiin. Maailmamme voi olla näinkin raadollinen.

Hyvät veljet, edellä esitetyt esimerkit ja suoritettu tarkastelu voivat tuoda mieliimme pessimistisen kuvan meistä ihmisistä ja rakentamistamme yhteiskunnista – tästä yhteisestä maailmastamme. Moni sellainen asia, joka mielestämme ei saisi olla kauppatavaraa omien arvojemme ja eettisten käsitystemme mukaisesti, näyttää sitä olevan. Onko meillä syytä pessimismiin kysymykseen vastatessamme?

Nyt lienee syytä ottaa esille näkökulmia, jotka korostavat niitä asioita, jotka eivät näytä olevan kaupan. Tällöin tullaan arvojen, etiikan, hyvän ja arvokkaan elämän, läheisten ja syvien ihmissuhteiden ja aatteiden maailmaan. Myös meidän veljeskuntamme maailmaan. Vastaus puheen otsikon kysymykseen moni-ilmeistyy ja tuo varmasti meidän kaikkien mieliin positiivissävytteisiä ajatuksia ja tunteita. Kaikki ei olekaan elämässä kaupan. Ryhdytään etsimään vastausta otsikon teemaan seuraavaksi edellä mainituista näkökulmista.

Viime vuosina ovat yhä enemmän nousseet esille myös moraaliseettiset kysymykset, arvot ja hyvyyden tavoittelu sekä yksityisten ihmisten, ihmisryhmien ja myös yritysten käyttäytymisessä. Ihmiset ja yritykset tekevät valintojaan niin, että arvoperusteisuus näkyy valinnoissa, käyttäytymisessä ja käytännön yritystoiminnassakin. Kaikki ei näytä olevan kaupan, ei edes hintaan mihin hyvänsä.

Yritystoiminnan maailmassa, kaupan maailmassa, ”Reilun Kaupan” tuotteet ovat esimerkki ja vastaus pyrkimyksiin ohjata raaka-ainetuotannon tulovirtoja entistä oikeudenmukaisemmin alkutuottajalle, usein juuri kehitysmaihin. Globaalin markkinatalouden pitkiä hankintaketjuja halutaan kontrolloida arvoperusteisesti. Mitä tahansa toimintaa ei hyväksytä.

Lapsityövoiman käyttö, naisten alistaminen ja luonnon riistäminen ovat ilmiöitä, joita suomalainen yritystoiminta ei hyväksy kansainvälisissä hankintaketjuissaan. Kaikki ei siis ole kaupan. Arvot ovat vaikuttamassa valintoihin myös busineksessa. Vääränlainen raha haisee, jos käännämme aiemmin esitetyn Milton Friedmanin ajatuksen nyt tähän arvoperusteista yritysjohtamista korostavaan näkökulmaan.

International Body Shop -yrityksen perustaja Anita Roddick kiteytti arvojen merkityksen yritystoiminnassa onnistuneesti lauseeseen ” hyvyys on myös hyvää businesta”, ja hän jatkoi: ” Haluan työskennellä yhtiössä, joka antaa panoksensa yhteiskunnan toimintaan ja on osa yhteiskuntaa. En halua pelkkiä sijoituskohteita, vaan sellaista, johon voi uskoa. Yritän olla rohkea ja oikeudenmukainen.

Laulussaan ”Lentäjän poika” Edu Kettunen riimittelee hienosti:

”Kiitotien päässä on taivaassa reikä – ovi miltei mahdottomaan”. Myös yritystoiminnassa ihmiskasvoinen markkinatalousyritysmalli on ”reikä taivaassa” globaalissakin maailmassa. Ihmiskasvoinen yritys on arvoperusteinen, ihmislähtöinen ja tehokkaasti toimiva liikeyritysorganisaatio, jossa arvot, ihmislähtöiset toimintatavat, osaaminen ja toiminnallinen tehokkuus muodostavat menestyvän liiketoimintakonseptin. Näissä yrityksissä perusarvot eivät ole kaupan.

Anita Roddickin ajatukset ovat sittemmin konkretisoituneet mm. yritysten yhteiskunnallisessa vastuussa – ”social ansvar- ” tai ”social responsibility”- käsitteissä. Ehkä oikeampaa olisi puhua ”vastuullisesta yritystoiminnasta” tai ” hyvästä yrityskansalaisesta”. Yrityksen pitää avoimessa markkinataloudessa olla tehokas liikeyritys, mutta sen tulee samanaikaisesti olla hyvä ihmisten yhteisö henkilöstölleen ja luotettava kumppani monille sisäisille ja ulkoisille sidosryhmilleen.

Mikä tahansa toiminta ei ole yrityksenkään edun mukaista, vaikka lyhyellä tähtäyksellä saavutettaisiinkin hyviä taloudellisia tuloksia. Kaikki ei ole kaupan modernissa hyvin johdetussa yritystoiminnassa tänä päivänä. Ei saakaan olla.

Vastuullisuus on, ja sen pitääkin olla, osa yrityksen toiminnallista menestyskonseptia nyt ja tulevaisuudessa erityisesti. Vastuullisuus ei ole kuitenkaan pelkkä iskusana eikä yritysjohdon deklaraatio, vaan sen on tultava ilmi arkipäivän toiminnoissa, etulinjassa, siellä, missä yritys kohtaa asiakkaat ja koko toimintaympäristönsä. Sosiaaliseen vastuullisuuteen kuuluvat erottamattomina osina sosiaalinen vastuullisuus henkilöstöä kohtaan – yritys hyvänä työnantajana, ympäristövastuullisuus ja taloudellinen vastuullisuus. Taloudeltaan terve yritys kykenee dynaamisesti kehittämään toimintaansa sekä kantamaan modernilla tavalla yritykselle kohdistetun ja myös yrityksen itse omaehtoisesti ottaman vastuun. Ympäristövastuu taas kiinnittää perushuomion kestävän kehityksen periaatteiden huomioon ottamiseen yritystoiminnassa.

Piispa Mikko Heikka on yhdistänyt yritystoiminnan menestykseen vahvasti moraalisen näkökulman mielenkiintoisella tavalla. Lainaan Mikko Heikkaa suoraan seuraavasti: ”Olen usein todennut, että moraalinen toiminta kannattaa lopulta parhaiten myös yritysmaailmassa. Johtaja tekee onnettomia päätöksiä, jos moraali ei ole mukana. Olen nähnyt kahdenlaisia yrityskulttuureja; kristillisyyteen ja toisaalta suorastaan ahneuteen perustuvia. Kokemuksesta voin sanoa, että ensimmäinen on menestynyt pidemmällä aikavälillä paremmin.”

Ahneus, tuo aikoinaan kristinuskossa kuolemansynniksi luokiteltu ihmisen ominaisuus ja käyttäytymistapa, ei olekaan välttämättä paras tapa saavuttaa yritystoiminnan tavoitteita – ei edes taloudellisia. Moraali, etiikka ja arvot määrittävät puitteita ja linjauksia ihmisten toiminnalle – niin yhteiskunnassa kuin yrityksissäkin.

Kaikkea ei voi siis ostaa eikä myydä. Voisi jopa todeta, että hyvin moni asia ei ole kaupan edes yritystoiminnassa, vaikka joskus tuntuu ja myös näyttää siltä.

Entä miten on asianlaita omassa vapaamuurariveljeskunnassamme? Ovatko sen perusaatteet ja tavoitteet kaupan? Voiko vapaamuurariloosin jäsenyyden ostaa rahalla vai onko veljeskuntamme arvoihin ja toimintaperiaatteisiin – veljeyteen – sitoutuminen niin vahva ehto jäsenyydelle, että yhteiskunnallinen arvostus, saavutukset ja taloudellinen asema eivät voi korvata puuttuvaa halua sitoutua järjestömme aate- ja toimintaperiaatteisiin?

Varmasti meistä kaikista täällä olevista veljistä tuntuu luonnolliselta vastata, että ”kaikki ei todellakaan ole kaupan”. Järjestömme perustarkoitus – kasvattaa ja kehittää meitä ihmisinä yhä inhimillisemmiksi yhdessä veljiemme kanssa ja heidän myötävaikutuksellaan – kiinnittää keskeisen huomion ihmiseen ja pyrkimykseemme inhimilliseen kasvuun niiden päämäärien, arvojen ja reunaehtojen mukaisesti, joihin olemme lupauksissamme sitoutuneet tähän järjestöön liittyessämme ja siinä toimiessamme. Vapaamuurariuden arvojen on tietysti tultava esiin myös arkipäivän käyttäytymisessämme ja toiminnassamme. Nämä arvomme ja niihin perustuva käyttäytymisemme sekä toimintamme ihmisinä ja veljinä looseissamme sekä yhteiskuntamme jäseninä eivät ole kaupan. Niistä pidämme tukevasti kiinni.

Erityisesti suuret loistotähtemme, Pyhä Raamattu, suorakulma ja harppi, muodostavat perustan sille vapaamuurarin elämälle ja ihmisyyden kehittämiseen pyrkivälle kasvulle, joka ei ole kaupan. Raamattu antaa meille elämänohjeet ja linjaukset. Se on majakka, joka ohjaa kulkuamme elämässämme kaikkina aikoina. Raamattu on selvästi vapaamuurariuden vahvin peruskivi erityisesti niiden eettis-moraalisten käyttäytymistämme ihmisinä ja vapaamuurareina ohjaavien normien ja arvojen osalta, jotka ovat keskeisessä asemassa vapaamuurariaatteessa. Vapaamuurariudessa oman itsensä ymmärtämiseen kasvattaminen Pyhän Raamatun moraalis-eettisten arvojen mukaisesti antaa meille mahdollisuuden ymmärtää paremmin myös Jumala-suhdettamme.

Suorakulma on esineenä konkreettinen, mutta sisällöllisesti moni-ilmeinen ja tulkinnallinen. Se antaa meille juuri Raamatun moraalis-eettisten arvojen kautta mahdollisuuden arvioida omaa toimintaamme, käyttäytymistämme ja kasvuamme ihmisinä. Suorakulman sisältö määrittyy elämässämme niiden eettisten ja moraaliin liittyvien sääntöjen ja arvojen kautta, jotka yhdistyvät käsitteessä ”hyvä vapaamuurariveli, ihminen ja kunnon kansalainen”. Jokainen näistä käsitteistä pitää sisällään sekä veljeskunnassamme yhteisesti hyväksyttyjä määritelmiä että myös omien subjektiivisten tulkintojemme kautta syntyneitä käsityksiä ”hyvästä vapaamuurariveljestä.”

Harppi taas rajaa omilla viivoillaan ulkopuolellemme ne arvot ja käyttäytymistavat, jotka eivät vapaamuurariuteen kuulu. Emme halua luopua näistä suurista loistotähdistämme ja niiden sanomasta vapaamuurarimaailmassamme, toivottavasti emme myöskään arkipäivän elämässämme, jossa perhe ja läheiset ihmissuhteet muodostavat perustan ihmiseksi kasvamisellemme ja henkiselle turvallisuuden tunteellemme. Näitä ihmissuhteita ja niihin liittyviä arvoja emme ole halukkaita myymään. Päinvastoin – niiden ylläpitäminen, kehittäminen ja puolustaminen kuuluu oman länsimaisen näkemyksemme mukaisesti perusarvoihimme.

Kun laajennetaan tarkastelua yksittäisestä ihmisestä, ihmisryhmistä, kuten veljeskunnastamme, suurempiin joukkoihin, heimoihin sekä kansanryhmiin ja jopa kansakuntiin, nousee samaan joukkoon kuuluvien ihmisten yhteisen identiteetin käsitys, yhteenkuuluvaisuuden tunne, kansalliset symbolit – meille suomalaisille suomalaisuus ja sen arvot, siniristilippu sekä itsenäisyyden eteen tehdyt uhraukset, arvoiksi, joihin olemme vahvasti sitoutuneet ja jotka liittyvät välittömästi tai välillisesti liki kaikkien meidän suomalaisten elämään. Myös uskonnollinen elämänkatsomus, meillä suomalaisilla kristillisyys, voi kuulua näihin kansakunnan identiteettiä vahvasti määrittäviin arvoihin – toisilla vahvemmin ja toisilla heikommin. Sydämemme ja järkemme ovat sisäistäneet nämä käsitteet syvällisellä tavalla. Emotionaalisuus ja rationaalisuus ovat yhteen liittyneinä mukana näissä ydinarvoissa. Näitä emme ole halukkaita myymään, mutta niiden puolustamiseen olemme myös me valmiita, kuten monet aiemmat sukupolvetkin ovat olleet.

Kivijärven kirkkoherra, kansanedustaja ja reservin kapteeni Väinö Havas, joka kaatui ainoana kansanedustajana jatkosodan alussa vuonna 1941, on kirjoittanut puhuttelevan runon ” Testamentti pojalleni ”, joka hienolla ja mieliä liikuttavalla tavalla kuvaa niitä kansakunnan pyhimpiä arvoja, jotka eivät olleet kaupan talvisodan vuonna 1939, kun ne väkisin pyrittiin maahanhyökkääjän toimesta lyömään maahan kokonaan toisenlaisen yhteiskunnan ja arvomaailman tieltä.

Näin Väinö Havas kirjoittaa:

” Tänä aamuna, poikani, lähden
kohti tuskien rintamaa.
Sinun, äitis ja veljies tähden
minut kutsuvi isänmaa.

Isänmaallinen, kontua vailla
olen ollut ja köyhä mies.
Sydän-Suomeni karuilla mailla
oli suitseva kotilies.

Perinnöksesi, poikani, annan
tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan,
pyhän uskoni Jumalaan.

Minut kerran, kun kantavat luokses,
risti sormes ja ole mies.
Kävi, poikani, näin sinun vuokses,
minä viitoitin miehen tien. ”

Koti, uskonto ja isänmaa sekä suomalaisen miehen malli ovat vahvasti mukana Havaksen runossa. Näitä arvoja voidaan ja halutaan puolustaa. Ne eivät olleet kaupan tuolloin, eivätkä ne ole kaupan nytkään.

Hyvät veljet, Vastaus otsikon kysymykseen kuuluu siis – kaikki ei ole lopultakaan kaupan. Ihmisyyttä, omia perusarvojamme ja läheisiä ihmissuhteitamme emme ole halukkaita myymään. Niin pitää ollakin. Onnellinen ja rikas ihmiselämä, syvä ihmisyys, lepää näiden peruskivien varassa. Elämämme keskeinen tavoite löytyy juuri täältä. Ne eivät ole kaupan.

 

Usko ja Tieto

27.11.2009
Usko ja Tieto
Heikki Hakala, Tehi 32
Esitelmä Merras-loosissa
13.11.2008

Vapaamuurariudessa käsitellään paljon käsiteparia usko ja tieto. Ne ovat opetuksessamme niin keskeisellä sijalla, että ne ansaitsevat tulla tarkastelluksi hieman tarkemmin jo siitä syystä, että noiden sanojen sisältö on melkoisesti muuttunut niistä ajoista, kun ne vapaamuurariudessa 1600-luvun lopulla määriteltiin. Se, kuinka nuo sanat nykyisin ymmärretään, ja millaisia maailmankuvallisia muutoksia niiden tulkinta sisältää, auttaa meitä ymmärtämään paremmin vapaamuurariutta.

1600-luku oli rankka vuosisata Euroopassa. 1500-luvulla alkanut uskonpuhdistus näytti ensin leviävän läpi Euroopan, mutta katolinen vastauskonpuhdistus ryhtyi tätä uskonnollista liikehdintää torjumaan. 30-vuotinen sota oli näiden kahden kristillisen tulkinnan välinen verinen taistelu, jonka lopputulos jakaa yhä Euroopan katoliseen ja protestanttiseen alueeseen. Tätä pidetään yhä edelleen yhtenä eurooppalaisena jakolinjana, joka hyvin monella tavalla heijastuu kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Modernin tieteen suuret läpimurrot ja uskonsodat

Samaan aikaan 30-vuotisen sodan kanssa tapahtuivat modernin tieteen ensimmäiset suuret läpimurrot. Vielä 1600-luvulla teologia oli tieteenaloista merkittävin ja luonnontieteiden saralla askarreltiin pääosin alkemian kimpussa. Kopernikuksen, Galileo Galilein ja Johannes Keplerin astronimiset tutkimukset merkitsivät järisyttävää muutosta tuon ajan maailmankuvalle.

Tähtitaivaan havainnointiin perustuva kertakaikkinen murros oli käsillä. Muutos aristoteelisesta, maakeskisestä maailmankuvasta moderniin aurinkokeskiseen maailmankuvaan oli jättiläismäinen harppaus, jolla on aivan keskeinen merkitys myös vapaamuurariudelle.

1600-luvun uskonsodat olivat julmaa aikaa. Sekä protestantit että katoliset syyllistyivät julmuuksiin, petollisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, joka kummankaan osapuolen kristillisen opetuksen perusteella ei ollut eikä ole sallittua. Vaikka oltiin jo uuden ajan kynnyksellä, noitavainot olivat yleisiä ja niiden määrä lisääntyi.. Toisin kuin yleisesti luullaan, noitien polttaminen ei suinkaan ollut yleistä varhaisempina vuosisatoina. Se näyttää olleen voimissaan 1600-luvulla ja vielä 1700-luvulla, osin rinnakkain uuden, valistuksen ajan oraan kanssa.

Vastakkain usko ja tieto

Vastakkain joutuivat myös usko ja tieto. Tai ehkä paremminkin niin, että usko ei hyväksynyt tietoa siitä, miten maailmankaikkeus rakentuu. Katolinen kirkko asettui jyrkästi vastustamaan aristoteelisen maailmankuvan muuttamista.

Jumalaa ei asetettu kyseenalaiseksi, mutta teologian kykyä antaa tietoa Jumalasta alettiin epäillä. Olihan teologia ollut keskeinen yliopistojen oppiaine, mutta siitä huolimatta uskonnon puolesta ja sen varjolla käytiin monikymmenvuotista sotaa, jossa vastustajaa vihattiin ja sotimisen seurauksena Eurooppaa tuhottiin laajalti ja ihmiset, myös siviiliväestö, joutuivat kokemaan epäinhimillisiä kärsimyksiä.

Oli siis olemassa otollinen maaperä, joka kumpusi toisaalta uskonnon aiheuttamasta kärsimyksestä, toisaalta uusista, havaintoihin perustuvista tiedoista, että maapalloa ympäröivä todellisuus olikin erilainen, kuin minkälaiseksi se ikimuistoisen ajan oli selitetty.

Se, että katolinen kirkko asettui vastustamaan matemaattisiin laskelmiin ja laskelmia tukeviin havaintoihin pohjautuvia tietoja siitä, millainen maailmankaikkeus on, oli omiaan johtamaan ajattelevia miehiä kokonaan uusille urille.

Kun teologia oli joutunut, ja joutuu yhä, jättämään auki Jumalan olemukseen liittyvän tiedon, uskottiin vilpittömästi, että modernin luonnontieteen avulla voidaan aukottomasti todistaa Jumalan olemassaolo.

Vaikka se nykykäsityksen mukaan tuntuukin paradoksaaliselta, modernin luonnontieteen synty liittyy keskeisesti kristinuskoon ja pyrkimykseen todistaa Jumalan olemassaolo. 1600-luvulla Jumalan olemassaoloa ei millään tavalla asetettu kyseenalaiseksi. Ateismi käsitteenäkin kuuluu vasta valistuksen aikaan ja 1700-luvulle.

Johannes Kepler on jäänyt Kopernikuksen ja Galileo Galilein varjoon, vaikka hänen tähtitieteelliset tutkimuksensa ovat erityisen ansiokkaat.

Koska mikroskooppi keksittiin vasta 1700-luvulla, aineen koostumusta ei vielä oltu päästy kunnolla tutkimaan. Johannes Kepler lähti ajan yleisen käsityksen mukaan siitä olettamuksesta, että aine koostui kiteistä. Tästä hän puolestaan päätteli, että geometria voisi olla keino ymmärtää Jumalan olemassaoloa. Kepler päätteli, että geometria ei ole vain keino ymmärtää Jumalaa, vaan myös tapa, jolla Jumalan kanssa voidaan keskustella.

Keskeinen geometria

Kun geometria on myös vapaamuurariudessa hyvin keskeisessä asemassa, korkeimpana tieteenämme, ei ole kovinkaan vaikea oivaltaa, että näiden varhaisten luonnontieteilijöiden ja tähtitieteilijöiden ajatukset ovat olleet merkittävässä roolissa, kun vapaamuurariutta on hahmoteltu.

Toinen merkittävä ajallinen yhteenliittymä on, että Englannin kuninkaallinen tiedeseura, The Royal Society ja vapaamuurarien ensimmäiset loosit ovat syntyneet hyvin samoihin aikoihin ja niitä ovat olleet perustamassa pitkälti samat henkilöt, joista useat ovat olleet oman tieteenalansa keskeisiä hahmoja, kuten esimerkiksi Sir Isaac Newton tai Robert Boyle.

Uusi maailmankatsomus ja vapaamuurarius

Tämäkään tuskin on sattumaa. 1600-luvun tieteellinen läpimurto ja rituaalisisällöltään nykyisen kaltainen vapaamuurarius näyttävät siis kytkeytyvän kiinteästi toisiinsa. Vapaamuurarius näyttää omaksuneen uuden maailmankatsomuksen hyvin nopeasti. Vain muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun maakeskisestä maailmankuvasta oli luovuttu, vapaamuurarius asettaa oman toimintansa perustaksi selkeästi luonnontieteellisen tiedon. Mielestäni tämä on osoitus siitä, että järjestäytymisvaiheessaan 1600-luvun lopulla vapaamuurarius edusti kaikkein dynaamisinta ja moderneinta tapaa ajatella.

Riittää, että vertaamme tilannetta omaan aikaamme. Einstein kehitti suhteellisuusteorian 1900-luvun alussa. Uskallan kuitenkin väittää, että suhteellisuusteoria ei vieläkään ole läpäissyt omaa ajatteluamme, vaan edelleen maailmankaikkeus näyttäytyy lähinnä koperniikkisessa muodossa, ilman, että kykenemme hahmottamaan aika-avaruuden kaareutuvuutta.

Teologia puuttuu tieteistämme

Merkityksellistä on myös se, että vapaamuurariuden omista tieteistä puuttuu kokonaan teologia, joka oli vielä 1600-luvulla merkittävin tieteenhaara. Löydän tälle seikalle useita selitysmahdollisuuksia.

Yksi on pettymys teologiaan. Kun muistamme, millaisena uskonsotien runtelema Eurooppa näyttäytyi, ei olisi kovinkaan suuri ihme, jos ajatteleva ihminen tuntisi, että teologia kaikkein vähimmin lähentää ihmistä Jumalaan. Jos Jumalasta käydään niin verisiä taiteluja, teologian oikeutus hallita tietoa Jumalasta on perusteetonta.

Toinen näkökulma liittyy siihen, että vapaamuurariuden ympärille haluttiin koota uudella tavalla ajattelevia miehiä. Kun lähtökohtana ovat olleet tieteen uusimmat virtaukset, on lähdetty keräämään yhteen niitä, jotka ovat näistä ajatuksista ihastuneet, ja näin ajattelevat henkilöt ovat omana aikanaan vääjäämättä olleet oman kirkkonsa ajattelun kanssa ainakin jonkinasteisessa ristiriidassa.

Kolmas näkökulma liittyy siihen, että olisi saattanut olla kohtalokasta koko vapaamuurariudelle, jos se olisi ryhtynyt rakentamaan omaa teologiaansa. Se olisi silloin saanut kaikki vallitsevat kirkkokunnat vihollisikseen, eikä sillä ollut mitään sellaista aatteellista perusteta, joka olisi edellyttänyt oman teologian rakentamista. Jumalaahan lähdettiin todistamaan teologiaa huomattavasti modernimmalla tavalla.

Pidän henkilökohtaisesti hyvin merkittävänä sitä, että vapaamuurariudella ei ole omaa teologiaa. Näin se aidosti jättää kysymyksen Jumalasta kokonaan avoimeksi ja tekee mahdolliseksi sen, että eri uskontojen miehet voivat omaa uskoaan kieltämättä toimia järjestössämme.

Nykytietämyksen valossa ajatus luonnontieteistä todistamassa Jumalan olemassaoloa tuntuu vieraalta, jopa käsittämättömältä. Tieteen ja uskonnollisen tiedon välinen kuilu on kuluneina vuosisatoina vain kasvanut.

Luonnontieteiden voittokulku on ikään kuin siirtänyt Jumalaa etemmäs. Monet luonnonilmiöt, joita aiemmin on selitetty Jumalan töinä, on todistettu luonnon omien lakien kausaalisiksi seurauksiksi.

Ristiriita uskon ja tiedon välillä

Uskon ja tiedon välillä on nähty suoranainen ristiriita niin, että älylliseen rehellisyyteen pyrkivä ihminen ei voi samanaikaisesti perustaa ajatteluaan sekä uskonnolliseen että tieteelliseen maailmankuvaan. Tiede yksinkertaisesti sulkee pois Jumalan, ja omilla kiistattomilla todisteillaan osoittaa, että maailmankaikkeuden järjestykseen ei tarvita erityistä jumalallista suunnittelijaa, vaan kyse on monimutkaisista luonnonilmiöistä, joiden mekanismeja kehittyvä luonnontiede kykenee kaiken aikaa paremmin ymmärtämään.

Näyttääkin siltä, että kirkkojen piirissä on tehty tässä suhteessa suuri virhe, joka heijastuu käsityksiimme niistä. Kun kirkot, tässä kyllä etunenässä katolinen kirkko, ovat jääräpäisesti pitäneet kiinni vuosisataisista opetuksistaan välittämättä lainkaan modernin tieteen merkityksestä maailmanselittäjänä, ne ovat menettäneet uskottavuuttaan ihmisten silmissä.

On ollut ymmärrettävää, että Jumala on toiminut hyvin selittävänä toimijana silloin, kun käytössä on ollut niukalti, jos ollenkaan, tietoa luonnonilmiöistä.

Uudistamista maailmankuvaamme

Nyt emme ole enää siinä tilanteessa. Sen vuoksi maailmankuvamme kaipaa uudistamista.

Vaikka muinaisten veljiemme ihanteena ja tavoitteena oli pyrkiä luonnontieteen avulla osoittamaan Jumalan kiistaton olemassa olo, meidän taitaa olla pakko tunnustaa, että nykytiedon valossa tuo tavoite ei ole mahdollinen.

En tosin ole aivan varma, olisiko se edes tavoittelemisen arvoista. Jos kykenisimme tieteen avulla vastaamaan kysymykseen Jumalan olemassaolosta, eikö se tyhjentäisi jumaluuden kokonaisuudessaan? Jumalan läpiselittäminen merkitsisi Jumalan menettämistä. Mikäli ihminen tieteellisesti pystyisi tyhjentävästi todistamaan Jumalan, uskon maailma katoaisi ja Jumala muuttuisi merkityksettömäksi.

Vaikka luonnontiede on yltänyt viimeisten neljän vuosisadan aikana merkittäviin läpimurtoihin, maailmankäsityksessämme on yhä suuria aukkoja. Paradoksaalisesti näyttää siltä, että ne suurimmat aukot ovat kaikkein lähinnä meitä itseämme. Vaikka kykenemme näkemään 13 miljardin vuoden päähän lähelle alkuräjähdystä, meidän on yhä vaikea ymmärtää, mitä inhimillinen ymmärrys, tunteet ja mieli ovat. Saatamme sanoa, että ne ovat sähkökemiallisia impulsseja, mutta se on hyvin vaillinainen vastaus, eivätkä modernit aivotutkijat pidä edes kovin todennäköisenä, että ainakaan lähitulevaisuudessa kyettäisiin raottamaan ihmismielen salaisuuksia merkittävällä tavalla.

Tiede ja usko täydentävät toisiaan

Teologia on yhä edelleen ainoa tiede, joka pystyy kertomaan jotakin oleellista Jumalasta. Teologia on Jumalan olemusta selittäessään joutunut myöntämään, että käsityksemme jäävät kovin vajaiksi. Varhaisempina aikoina selitettiin Jumalan avulla myös erilaisia ilmiöitä. Myöhemmin monet niistä ovat osoittautuneet osaksi tätä monimutkaista järjestelmää, jonka toimintaperiaatteet on hämmästyttävän hyvin voitu matemaattisesti laskea. Luonnontiede tulee myös tulevaisuudessa tekemään uusia aluevaltauksia, kun sen tarkkuus lisääntyy.

Luonnontieteet ovat pystyneet osoittamaan, että maailmankaikkeus on jotakin aivan muuta kuin olemme koskaan pystyneet kuvittelemaan, mutta siitä huolimatta se ei ole kyennyt tyhjentävästi selittämää elämän salaisuutta. Myös tiede lähtee siitä, että on paljon asioita, joita se ei ole kyennyt selittämään. Se jättää ne avoimiksi.

Nykyaikana vaarana on, että ryhdymme pitämään tiedettä vaihtoehtona uskolle. Minusta se sisältää ajatusvirheen. Tiede ja usko eivät ole toistensa vaihtoehtoja vaan pikemminkin toisiaan täydentäviä lähestymistapoja, jotka voivat käydä kohtuullisesti myös vuoropuhelua keskenään. Tämä tosin edellyttää, että molemmat aidosti kunnioittavat toistensa lähestymistapoja ja oman totuusmäärityksensä eroja.

Kokeellinen luonnontiede hyväksyy vain asioita, joiden olemassa olo voidaan tieteellisesti todistaa.

Uskon todellisuudessa joudumme suostumaan siihen, etteivät sen todellisuuden asiat ole todistettavissa. Ne ovat uskonvaraisia, mutta tulevat koetelluiksi siinä, millaisia seurauksia niillä on meidän elämäämme.

Mielestäni myös modernin, tieteellisen maailmankäsityksen vakavasti ottavalle ihmiselle jää mahdolliseksi hyväksyä, että tässä todellisuudessa on meille jotakin pysyvästi salattua, Jumala. Suurinta kunnioitusta voimme osoittaa Hänelle sillä, että emme yritä selittää häntä millään tavoin.

Vapaamuurarius nykypäivän ohjenuorana

11.9.2008
Aarre Heino
Ratina 91
Suomen V. ja O.M. Suurloosin vuosi-istunnossa huhtikuussa 2008

Johdanto

Tunnetusti on vaikeata tietää, mitä parhaillaan tapahtuu. Yhä vaikeammaksi se tuntuu tulevan maailmassa, jossa mediat kilpailevat keskenään ihmisten huomiosta ja heidän ajastaan. Viime aikoina on varsin arvovaltaisiltakin tahoilta jouduttu kuulemaan, miten maailmamme jälleen kerran on nopeasti muuttumassa ja jo muuttunut. Joitakin vuosia sitten muutos näytti kohdistuvan työelämään tai väestön vanhenemiseen. Nyt puhutaan mediailmaston muutoksesta ja ihmisen yksityisyyden muuttumisesta julkiseksi.

Suomalaisen yhteiskunnan menneiden vuosikymmenien muutokset tiedetään ja tunnetaan varsin hyvin. Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportti Mitä mieltä suomalainen muutaman vuoden takaa on selvittänyt muutoksia viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta. Voimistuneiksi piirteiksi koettiin tämän vuosituhannen alussa sellaiset asiat kuin ahneus ja kovuus sekä pinnallisuus ja ulkokohtaisuus. Vähentyneiksi taas koettiin rehellisyys, aatteellisuus ja ihanteellisuus, elämänilo ja työn arvostus. Kyse on siis mielipiteistä ja tuntemuksista, ei välttämättä todellisista muutoksista.  Palaan tähän lyhyesti esitykseni lopussa.

Seuraavassa esityksessäni pohdin otsikkoni mukaisesti vapaamuurariutta nykypäivän ohjenuorana. Aloitan esitykseni lähtemällä ilmeisimmistä ja selkeimmistä elämänohjeistamme ja siirryn sitten symbolein ja vertauskuvin esitettyihin ohjeisiin. Poimin ensin rituaalikirjastamme esimerkkejä muutamista velvoitteistamme, jotka on tarkoitettu ohjenuoraksemme sekä järjestön sisällä että sen ulkopuolella. Sen jälkeen pohdiskelen symbolien tapaa ohjata ja opettaa. Lopuksi otan esiin järjestömme alkuperää kuvaamaan kirjoitetut myytit ja sen, miten myytti, fiktiiviseksi kertomukseksi kirjoitettu teksti, voi toimia arkemme ohjenuorana.

Rituaalin velvoitteet

Tunnettua on, että sekä vapaamuurariuden että valistuksen aatepohja on pitkälti samankaltainen. Tavallaanhan valistuksen aatteet kulminoituivat Ranskan suuressa vallankumouksessa vuonna 1792. Ahtokari kirjoittaa teoksessaan Vapaamuurarius A – Ö osuvasti, että vapaamuurareiden tavoitteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat samat kuin vallankumouksenkin, mutta vapaamuurareiden tavoitteena oli niiden saavuttaminen ilman vallankumousta.  Vapaamuurarius on näin tulkiten ollut alusta alkaen modernin maailman ja modernin ajattelun airut. Sellaisena se säilyköön. Vanha rituaalihan ei tarkoita ajattelun vanhanaikaisuutta.

Keskeisenä arkeen sovellettavana oppinamme pidän suvaitsevuutta. Jo ensimmäisessä asteessa kirjuri eräässä puheenvuorossaan toteaa, että otamme järjestöömme ”kunnon miehiä eri uskonnoista ja roduista”. Se että omassa loosissani tai järjestössämme ylipäätään ei ole juurikaan miehiä kovin monista uskonnoista ja roduista, ei tietenkään ole syrjintää. Me vain emme voi esittää loosin jäseneksi kuin sellaista miestä, jonka olemme pitkään ja hyvin tunteneet. Yksikulttuurisessa Suomessa emme ole aikaisemmin voineet tavata ja oppia tuntemaan monien uskontojen ja rotujen miehiä. Parinkymmenen vuoden kuluessa tilanne muuttuu suuresti. Vuoden 2030 jälkeen kuolleiden määrä ylittää Suomessa syntyneiden määrän, ja lievää väestönkasvua pitää yllä maahanmuutto.

Raamatun keskeinen asema käytöksemme oppaana ja uskomme vahvistajana näkyy alusta alkaen. Muita tavoitteitamme korostetaan sitten useaan kertaan vastaanottomenoissamme. Vakuutuksemme heti ensimmäisestä asteesta lähtien korostaa sitä, että miehen on aina ja kaikissa olosuhteissa pidettävä sanansa. Myöhemmin sitten korostetaan sitä, että puutteenalaisia kanssaihmisiä on avustettava niin runsaasti kuin varat myöntävät. Puutteenalaisia me löydämme varmasti enemmän loosin ulkopuolelta kuin sen sisäpuolelta.

Toisessa asteessa mestari korostaa, että miehen on oltava vastuuntuntoinen, vältettävä epäluuloja eikä hänen tule puhua kenestäkään pahaa. Olennaista on se, että näitä velvoitteita ei suinkaan rajata loosiin, vaan ne pitää ottaa huomioon aina ja kaikkialla. Selvyyden vuoksi mestari vielä täsmentää, että vapaamuurariuden vaatimukset koskevat myös suhtautumistamme kotia, yhteisöä, kaupunkia, valtiota ja hallitusta kohtaan. – Kolmannessa asteessa mestari korostaa mm. ystävyyttä, siveyttä ja veljeyttä sekä Suomen lakien noudattamista. Nämä velvoitteet sanotaan yksiselitteisesti jokaiselle vapaamuurarille ja jokainen myös lupaa niitä noudattaa.

Eikö sitten eläminen näiden tiukkojen velvoitteiden äärellä muodostu pitkän päälle raskaaksi? Ensinnäkin on huomattava, että järjestömme tietoisesti rekrytoi jäsenikseen miehiä, joiden uskotaan sekä henkisiltä että muilta ominaisuuksiltaan sopeutuvan joukkoomme. Me emme etsi loosiimme käännytettäviä ja koulutettavia vaan kunnon miehiä, ystäviä ja ystäviemme ystäviä. Toiseksi, vaikka me saammekin loosissa jatkuvasti hyvän elämän ohjeita, sanktioita niiden noudattamatta jättämisestä käytetään vain äärimmäisen harvoin.

Näen ja koen asian niin, että järjestömme ei oikeastaan kaiken aikaa vaadi meiltä jotain, meitä ei painosteta tai komennella. Miekka ei heilu päämme yllä. Meidät pikemminkin ohjataan itse huolehtimaan siitä, että käyttäydymme opetuksiemme mukaisesti sekä loosissa että sen ulkopuolella. – Kuten tiedämme, vapaamuurarius on itsekasvatusjärjestelmä, ja se tukee niitä, jotka ovat halukkaita itseään kehittämään. Korkeita tavoitteitamme meidän ei tarvitse kaiken aikaa muistella. Toiston ja sitä tukevien opetusmenetelmien kautta ne pyritään muuttamaan jokaisen vapaamuurarin normaaliksi, arkiseksi ja mutkattomaksi elämäntavaksi.

Symbolit ohjenuoranamme

Symboleista en tässä kovin pitkään puhu. Niitähän tulee vastaamme kaikkialla ja mikä tahansa esine tai asia voi tietyssä tilanteessa saada symbolista merkitystä tai muuttua symboliksi. Olemukseltaan symbolit ovat viitteellisiä, jopa tuttuihin harppiimme ja suorakulmaamme saatamme jatkuvasti löytää uusia ulottuvuuksia.

Jokaiseen symboliin sisältyy aina aatteita ja asenteita, joten niiden merkitys ei koskaan tule valmiiksi. Aatteet ja asenteet muuttuvat elämäntilanteemme ja elämänkokemuksemme myötä. Niiden erityinen tapa toimia opetuksessamme perustuu ennen muuta siihen, että ne puhuttelevat samanaikaisesti sekä pohdiskelevaa mieltä että tuntevaa sydäntä. Symbolimme pakottavat meidät yhä uudelleen ajattelemaan näkemäämme ja kuulemaamme, mutta ne jättävät aina jotain myös sanomatta. Ne ovat kieltä, jota opimme lisää sitä käyttäessämme.

Myyttien ja rituaalien opetussuunnitelma

Kolmantena opetuksemme muotona otan esiin erilaiset myytit ja myyttiset kertomukset, joita kohtaamme jokaisessa asteessa. Yksinkertaisesti määriteltynä myytti tarkoittaa kertomusta asioiden alkuperästä. Näihin kuuluvat siten myös kertomukset tai uskomukset vapaamuurariuden alkuperästä. Sen tuo omalla tavallaan esiin Andersonin Perussääntö, joka esittelee vapaamuurariuden historiasta olemassa olleita näkemyksiä. Nykyaikaista historioitsijaa näkemykset eivät vakuuta, mutta ei niiden ole tarkoituskaan vakuuttaa. Myytit ovat kertomuksia, joiden varaan on alusta lähtien rakennettu yhteistä kulttuuriamme ja rituaaliamme.

Tämä tarkoittaa sitä, että järjestömme historia on tietoisesti rakennettu myyteille, joiden todenperäisyyttä ei tarvitsekaan osoittaa oikeaksi. On hyvin mielenkiintoista, että valistuksen vuosisadalla, jolloin uskottiin järkeen, tietoon ja tutkimukseen, Anderson käytti tarkoituksellisesti myyttiä kertoakseen meille muurariudesta jotain olennaista. Myytillä on usein myös näkyvä puolensa, riitti tai rituaali. Selkeä esimerkki on paitsi tietenkin rituaalimme kokonaisuudessaan, myös siihen sisältyvät yksittäiset näytelmät ja kuvaelmat.

Rituaalimme toimii arjen ohjenuorana monellakin tavalla. Siinä lausutaan julki selväsanaisesti edellä jo mainitsemiani elämänohjeita. Tämän lisäksi rituaali opettaa kaikkia siihen osallistuvia keskittymään juuri tällä hetkellä käsillä olevaan asiaan ja se osoittaa, että kaikilla asioilla on useita ulottuvuuksia: on tiedollinen, symbolinen, esteettinen, uskonnollinen ja muita. Rituaalimme opettaa meitä ymmärtämään ja arvostamaan elämän monimuotoisuutta ja rajallisuutta. Se opettaa meitä elämään ja kuolemaan rohkeasti.

Mitä myytit sitten opettavat meille? Ensinnäkin kertomukset essealaisista, druideista, pyramidien rakentajista, Platonin akatemiasta tai temppeliherroista kuuluvat sellaisenaan jo yleissivistykseen. Hyvä yleissivistys puolestaan helpottaa mutkikkaan maailman ymmärtämistä. Vapaamuurariuden myytit myös selventävät niitä ajattelutapoja, jotka joissakin suhteissa ovat omiemme kaltaisia. Toiseksi elämme aikaa, jolloin eksaktia tiedettä, tutkimusta, luokittelemista ja laskemista pidetään arvossa ja jolloin ihmiselle helposti tulee tunne kaiken hallinnasta. Myytti opettaa ja palauttaa mieliimme sen, että tiede ei voi selittää kaikkea eikä kaikkea tarvitse sen avulla selittääkään. Hyvä elämä on paljon muutakin, se on myös viisautta, kauneutta, hyvyyttä.

Lopuksi

Vapaamuurariudessa on monia asioita, joita pidämme salassa. Sen sijaan ne käyttäytymissäännöt, joita rituaalissamme ja muussa keskinäisessä kanssakäymisessämme noudatamme, ovat niin sanoakseni järjestömme suosittajana maailmalle. Ja kun elämme siten kuin järjestössämme olemme oppineet, meillä ei missään elämämme vaiheessa ole mitään pelättävää.

Kun alussa viittasin muutaman vuoden takaiseen mielipideilmastoomme, tuon esiin joitakin tuloksia tänä vuonna ilmestyneestä Sitran ja Tekesin raportista Nuorten tulevaisuuskuvat.  Raportin mukaan nuorten tulevaisuuskuvat ovat hyvin perinteisiä. Perhe-elämä on tärkeällä sijalla ja sukupuoliroolit elävät vahvoina. Esimerkiksi vastuuta vanhemmista pidetään tärkeänä kaikissa nuorten ikäluokissa, ja se menee jopa oman uran edelle.  – Nuoret kokevat Suomen mukavaksi ja turvalliseksi maaksi asua ja elää. Rikastumisesta ja menestyksestä unelmoidaan, mutta raha tai maine ei tämän hetken nuorille ole keskeinen tavoite ja onnen lähde. Aikuisena nuoret haluavat olla ystävinä luotettavia, perheenjäseninä rakastettuja ja rakastavia, sukulaisina yhteydenpitäjiä, työntekijöinä ahkeria, suomalaisina kotimaastaan ylpeitä ja maailmankansalaisina avaria maailmanmatkaajia.

Näiden nuorten joukosta me jatkossa saamme uudet jäsenemme. Vapaamuurariuden elämänohjeille on valmiina terve kasvupohja. Voimme sekä vapaamuurareina että Suomen kansalaisina katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen.

Lisää tietoa vapaamuurariudesta

Tilläggsuppgifter om frimureriet  /  Further information about Freemasonry  /  Zusätzliche Information

Reijo Ahtokari: Salat ja valat
Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja julkisuudessa 1756-1996.
Väitöskirja. SKS 2000. ISBN 951-746-172-0

Reijo Ahtokari: Secrets and Oaths
Freemasonry in Finnish Society and Public Record 1756-1996.
Academic dissertation. SKS 2000. ISBN 951-746-172-0.
Summary in English
Resumé på svenska
Zusammenfassung auf Deutsch

Näkymättömän temppelin rakentajat – Suomalaisen vapaamuurariuden historia
Otava 2004 (2nd edition). ISBN 951-1-19374-0

Harri Heino: Mihin vapaamuurari uskoo? Suomalaisten vapaamuurarien arvot, etiikka ja uskonnollisuus
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu numero 65, 1995. ISBN 951-693-203-7